Suomalaiset maatiaiskanat

Heii! Kaikkihan tietävät, että Susu ja Sitrus ovat suomalaisia maatiaiskanoja (tarkemmin piikkiöläistä kantaa), eikö vain? Mutta tiedättekö maatiaiskanoista sitten muuta? Ette luultavasti paljoa, ainakaan jos teidän ainoa tietolähteenne kanoista on tämä blogi. No mutta, pianhan sekin aukko teidän jo melko pitkälle kehittyneessä kanasivistyksessänne on korjattu, sillä tässä postauksessa saatte kuulla maatiaiskanoista hieman lisää.

Kerrotaanpa nyt vaikka ihan ensi alkuun maatiaiskanojen erilaisista ominaisuuksista. Ne nimittäin omaavat monenlaisia sopeumia, joita kovinkaan useat tehomunantuotantoon jalostetut kanarodut eivät. Maatiaiskanat puolestaan eivät ole jalostettuja laisinkaan – ne ovat vain aikojen saatossa sopeutuneet Suomen ankariin olosuhteisiin. Pohjolan karujen olojen vuoksi maatiaiskanoista onkin kehittynyt pitkän ajan kuluessa erittäin kestäviä.

Kyllä, siinä kuulitte juuri yhden suomalaisten maatiaiskanojen erinomaan Suomessa selviämiseen kehittyneistä piirteistä. Kestävyys. Maatiaiskanat eivät sairastu juuri koskaan – Susu tai Sitruskaan eivät ole koko kaksivuotisen elämänsä aikana sairastuneet yhtä ainutta kertaa. Mutta miksi niiden pitäisikään, täällä kylmässä Suomessa pieneenkin flunssaan sairastuminen kun voisi olla kohtalokasta keskellä paukkupakkasia? Sen sijaan Minttua olemme joutuneet käyttämään eläinlääkärissä peräti kolmeen otteeseen – eihän hän ole maatiaiskana. Maatiaiskanojen tehokas vastustuskyky voikin olla yksi syy siihen, että ne ovat niin pitkäikäisiä (jopa yli 15 vuotta).

Hyvän vastustuskyvyn lisäksi maatiaiskanojen kestävyyteen kuuluu myös erinomainen kylmänsietokyky – mitä muutakaan oletitte, mehän elämme Suomessa? Maatiaiskanoille suositellaankin noin 5-10 asteen lämpöistä kanalaa, kun taas esimerkiksi Hy-line browneille ihannelämpötila olisi 15 astetta. Mielestäni maatiaiskanojen kylmänkestävyyttä kuitenkin toitotetaan kaikkialla vähän turhankin paljon, ja se alkaa kallistumaan jo ennemmin liioittelun puolelle. On totta, että suomalaiset maatiaiskanat kestävät hieman paremmin kylmiä olosuhteita kuin monet rotukanoista, mutta eivät nekään nyt mitään aivan järjettömiä pakkaslukuja siedä. Oikeastaan meillä maatiaiskanat tuntuvat olevan juuri ne, jotka näyttävät olevan eniten lämmönpuutteessa, ja pidämme kanalamme kyllä talvellakin ihan 10 asteen yläpuolella.

Maatiaskanoissa kiehtovaa on kestävyyden lisäksi niiden geneettinen monimuotoisuus. Suomalaisia maatiaiskanoja on toki useita eri kantoja, mutta myös saman kannan yksilöiden välillä voi olla huimia eroja. Vertaa nyt vaikka Susua ja Sitrusta keskenään – hehän ovat kuin toistensa vastakohdat. Maatiaiskanojen joukkoon lukeutuu kyllä tosiaan kaiken näköisiä, muotoisia ja kokoisia yksilöitä. Aina ei välttämättä edes tajua, että kaksi toisistaan rapsakasti päällepäin eroavaa yksilöä voivatkin olla samaa verta. Rotukanoissa taas asetelma on aivan toisenlainen: niitä on jalostettu pitkään keskittyen paljolti siihen, että jokainen yksilö on kuin toistensa kopio – niin ulkonäöltään, munantuotannoltaan kuin luonteeltaankin. Ei tavoitteessa tietenkään olla täydellisesti onnistuttu, mutta ovathan rotukanat samankaltaisuudessaan aivan eri luokkaa kuin maatiaiset.

Suomalainen maatiaskana on hioutunut ajan vierähtäessä Suomen oloihin sopivaksi – eikö tämä väite jo kerro sen, että maatiaiskanoja on ollut täällä vaikka ja kuinka kauan? Tiedettävästi 1900-luku on ollut maatiaiskanojen runsauden aikaa, mutta maatiaiskanoja on tepastellut ihmisten pihatoissa ja kauan tätä ennen, rautakauden aikoihin. Kuvitelkaa nyt, kuinka vanhaa perua Susun ja Sitruksenkin esi-isät voivat olla!

Vaikka maatiaiskanat ovatkin pitkään olleet osa suomalaista kulttuuria, ei se estänyt niiden kannan räjähdysmäistä romahtamista 1920-luvulla. Vaikuttavia tekijöitä olivat kananjalostus ja tuontirodut sekä ylipäänsä se, että ihmiset alkoivat ajattelemaan kanoja koriste- ja kotieläimen asemesta pikemmin tuotantoeläiminä. Ja humps vaan, suomalainen maatiaskana oli huvennut lähes olemattomiin. Muutos tapahtui hyvin nopeasti, sillä jo 1970-luvulla maatiaiskanan kuviteltiin kokonaan kadonneen.

Aivan viime tingassa ongelmaan kuitenkin herättiin ja perustettiin suomalaisen maatiaiskanan suojeluohjelma. Kannat onnistuttiin suuressa määrin pelastamaan vielä häviämisenkin partaalta, mutta totta kai niissä esiintyy jonkin verran sisäsiittoisuutta, minimaalisesta määrästä kun ovat elvytetty. Suomalaisen maatiaiskanan suojeluohjelma on kuitenkin toiminnassa vielä nykyäänkin, 24 vuoden jälkeen sen aloittamisesta, ja kannat ovat jatkuvassa nousussa.

Vaikka suojeluohjelma onkin Luonnonvarakeskuksen organisoima, on päävastuu kuitenkin yksittäisillä ihmisillä. Maatiaiskanojen omistajat voivat yhtyä mukaan suojeluohjelmaan maatiaiskanojen säilyttäjinä, jolloin he sitoutuvat kasvattamaan kanalassaan ainoastaan maatiaskanoja, ylläpitämään ja lisäämään omaa parveaan joka vuosi sekä tarjoamaan kanoille riittävät mahdollisuudet toteuttaa elintarpeitaan. Lisäksi on raportoitava vuosittain oman parvensa yksilöiden lukumäärästä. Kuulostaako vaikealta? Ehkä ei, mutta esimerkiksi meidän kohdallamme tämä ei onnistuisi ihan vain jo Mintun takia. Kyllä tällaisia säilyttäjiä kuitenkin aina jostain löytää – ovathan Susu ja Sitruskin peräisin paikasta, jossa toteutetaan maatiaiskanojen säilytyskriteereitä.

Nykyisin Suomessa maatiaiskanoja on noin 4500 yksilöä, ja säilyttäjiäkin parisensataa. Yleisimmät kannat ovat alholainen, tyrnäväläinen ja piikkiöläinen kanta, mutta hieman harvinaisemmatkin, kuten lindellin ja jussilan kanta, ovat nousemaan päin. Eiköhän se suomalainen maatiaiskana sieltä saada vielä kukoistamaan. Olisihan sääli menettää kuitenkin rautakaudelta asti osana eläinkulttuuriamme eläneet maatiaiskanat, eikö totta?

Jos nyt luit postauksen, niin jätä pliis jotain myös kommenttikenttään. Haluaisin kuulla, olivatko maatiaiskanat mielestänne sen verran kiinnostava aihe, että niistä tekisi mieli lukea vielä jotain lisääkin. Vaikka tarkemmin noista eri kannoista?