Vapaus koittaa

Moi! Eilen kanoilla oli erittäin yllätyksellinen ja vaiherikas päivä, sillä he pääsivät vihdoin ulos! Ette uskokaan, kuinka innoissaan he olivat nähdessään pitkästä aikaa ojan ja päästessään kaivamaan matoja oikein olan takaa!

Mutta nyt asiaan… Eli tähän postaukseen. Itse asiassa ihana Taco antoi minulle idean tähän postaukseen (ja Oonakin on ehkä jotain tämän kaltaista joskus ehdottanut?). Eli tämä postaus on…

Pieni tekstin/tarinanpätkä (kertokaa, mikä tämä on??) kanamme Mintun näkökulmasta, joka kertoo siitä, kuinka kanat pääsevät ensimmäistä kertaa ulos pitkän talven jälkeen. En nyt tiedä kuinka hyvin tämä onnistui, ja nimikin on vähän tylsä, mutta… Ehkä haluat kuitenkin lukea?

Vapaus koittaa

Se avautui, se avautui! Se toden totta avautui!!

Nämä oudot, siivettömät otukset olivat avanneet portin. Luulin aluksi, että se olisi vain vitsi. Hävytön pila, jonka avulla ne saisivat lisää viihdykettä itselleen. Ensin avaisivat oven apposelleen niin, että luulisimme pääsevämme vapauteen, mutta sitten viime hetkellä nappaisivat meidät oudoilla, siipien paikalla sojottavilla tyngillään kiinni ja heittäisivät takaisin kaltereiden taa. Kovin hupaisaa, eikö?

Tästä kovinkin vakuuttuneena lähdin tapailemaan hitaita, epäileväisiä askelia ulos häkistä, koko aika valmiudessa ylhäältä tulevaan hyökkäykseen. Tynkiin, jotka nappaisivat minut mennessään minun kykenemättä panemaan isompaani hanttiin. Tiesin, etteivät ne satuttaneet tai tehneet pahaa, mutta ne nappasivat minut aina juuri kesken kivoimpien puuhieni. Olin vain kerta kaikkisen tympääntynyt niihin.

Mutta hyökkäystä ei tullut. Oli kuin siivettömät olisivat kuulleet hartaimmat rukoukseni, sillä ne vain katselivat meitä, mutta eivät liikauttaneet kömpelöä tynkäänsäkään meitä estääkseen. Tarkoittiko tämä, että olisin vapaa?

Päätin huvikseni vähän testata näitä aivottomia määräilijöitä. Halusin nähdä, luovuttivatko ne suhteemme näin helposti. Juoksahdin pari askelta eteenpäin ja sitten katsahdin siivettömiä kohti. Ne eivät näyttäneet olevan lainkaan kiinniottovalmiudessa. Ne näyttivät pikemminkin – sulkasato, kun niiden ilmeitä oli vaikea tulkita – kannustavan minua jatkamaan samankaltaista toimintaa? Voisiko se olla niin?

Niinpä päätin jatkaa, otin vielä pari kömpelöä juoksuaskelta – kuntoni oli ilmeisesti päässyt hieman rapistumaan – lisää ja kuopaisin hakettakin pariin otteeseen. Siivettömät näyttivät vain entistä innostuneemmilta, eivätkä tehneet elettäkään minua estääkseen. Tämä sai innostuksen puhkeamaan sisälläni. Olisin ehkä vapaa!

Yhtäkkinen lävitseni kulkeva tajunnanaalto kuitenkin pysäytti minut. Oja. Oja oja oja oja oja! Miten ajatukseni olivat sivuuttaneet sen paikan tyystin? Miten voi olla edes mahdollista unohtaa paikka, joka on kuin paratiisi maan päällä?

Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä pohtimaan vastauksia itse esittämiini kysymyksiin, sillä minun OLI PÄÄSTÄVÄ OJAAN. Säntäsin sinne päätä pahkaa mielessäni vain yksi ainoa asia: madot. Minun oli pakko saada kuopia matoja! En ollut saanut itse kuovittuja matoja sitten ikuisuuksiin, vaikka niitä siivettömien antamia jauhomatoja olinkin jonkin verran syönyt.

Ilmeisesti jäseneni kantoivat pienestä kunnon rappeutumisesta huolimatta, sillä siinä samassa olin jo ojassa etsimässä hullun lailla matoja. Susu ja Sitruskin olivat näköjään seuranneet minua ja aloittaneet omat kuovintapuuhansa, mutta juuri tällä hetkellä minua ei voinut vähempää kiinnostaa – löytäisin joka tapauksessa roppakaupalla enemmän matoja kuin he kaksi yhteensä.

Ja niin minä löysinkin. Suunnilleen joka toisella kuopaisulla nokkani edessä nökötti pullea mato tai mehevä kovakuorianen kuin tarjottimella. Kahmaisin niitä nokkaani niin paljon kuin sinne vain kerralla suinkin mahtui ja sitten kuopaisin heti perään lisää. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka ihanaa tämä oli!

Vielä aamun sarastaessa olin ajatellut, etten pääsisi enää koskaan vapauteen. En näkisi enää koskaan ojaa, en pääsisi kaivamaan myöhäisiä matoja ilta-auringon viimeisissä, pian mailleen painuvissa säteissä kylpien. Olin jo melkein alistunut kaltereiden takaiseen elämään. Olin jo ehtinyt viljellä ajatusta, ettei sekään nyt niin kamalaa voisi olla.

Mutta viljelmäni olivat kuihtuneet siinä samaisessa sekunnissa, kun olin muistanut ojan. Tämä oli paljon parempaa elämää kuin kaltereiden takana tylsistyminen. Toden totta, tunsin pitkästä aikaa olevani villi kana, en vain häkissä homehtuva raukka.

Ajattelin kaikkia esi-isiäni, villejä viidakkokanoja. Kuvittelin, kuinka he olivat joka päivä etsineet jättimäisiä matoja rehevän aluskasvillisuuden seasta viidakon uumenissa. Kuinka he olivat lehahtaneet kirjavilla siivillään joka ilta korkealle puun oksalle nukkumaan…

”Auts! Tuo oikeasti vähän sattui, Sitrus!” ajatukseni keskeytyivät Sitruksen nokkaistua minua aika kipeästikin keskelle arvokasta, punaista helttaani. ”Halusin vain tuon kuopimasi madon. Se näytti herkulliselta. Siksi nokkaisin”, Sitrus puolusteli itseään.

Olin juuri heittämässä Sitrukselle jonkin nokkavan kommentin, kun hänet nostettiin korkeuksiin. Ärsyttävät tyngät pitelivät hänestä lujasti kiinni, vaikka hän yritti kuinka rimpuilla irti otteesta.

Hetkonen! Tämähän saattoi tarkoittaa vain sitä –

Ja samassa minä roikuin niiden inhottavien, kylmäntuntuisten tynkien välissä. Ne kantoivat minua yhä kauemmaksi ojasta ja lopulta laskivat häkkiin ja lukitsivat oven.

Hienoa. En päässyt enää ulos. Mutta se ei oikeastaan minua niin paljon haitannut, vaikka toki olisin voinut jäädä ojaan jatkamaan kaivantoani vaikka koko loppu päiväksi. Tiesin nimittäin, ettei tämä ollut jäämässä tähän. Pääsisin vielä monet, monet kerrat matoisaan ojaan kaivamaan – nyt viimein, kun tämä vehreä kultakausi oli taas alkanut.

Vapaus oli vihdoinkin koittanut.

No, nyt kun olet lukenut, voisitko kertoa mielipiteesi kommenteissa? Haluaisin mieluiten rehellistä palautetta, jotta pystyisin kehittymään.

Ja ai niin, loppuun vielä yksi ilmoitusluontoinen asia! Tähän blogiin ei nyt tule ollenkaan postauksia seuraavan kahden tai kolmen viikon aikana, sillä lähden ensiksi kielimatkalle Englantiin ja sen jälkeen juhannusreissulle perheeni kanssa. Hyvää kesää kuitenkin kaikille!🌼