Viidakkokanasta kesykanaksi

Heips! Tänään pääsettekin lukemaan aika mielenkiintoista tietopostausta kanojen alkuperästä – tai ainakin minusta oli mielenkiintoista lukea ja kirjoitella tästä aiheesta, heh. Tässä postauksessa nimittäin kerron, miten kanat ovat oikeastaan päätyneetkään viidakon siimeksestä tuotantoeläimiksi ja ihmisten koteihin. Tule vain ottamaan siitä selvää!

Viidakkokanasta kesykanaksi

Aivan kuten koirakin on joskus ollut susi, on kesykana aikoinaan ollut viidakon kätköissä juoksenteleva villi viidakkokana. Mutta miten ja millaisten vaiheitten kautta kanat ovat päätyneet viidakoista kuoviskelemaan takapihoillemme?

Kuten jo aiemmin mainitsin, nykyisen kesykanamme esi-isä on vielä tänäkin päivänä elinvoimainen viidakkokana. Viidakkokanojen kirjoon lukeutuu neljä eri lajia: punaviidakkokana, harmaaviidakkokana, vihreäviidakkokana ja ceyloninviidakkokana, mutta juurikin punaviidakkokanasta nykyiset kanamme ovat lähteneet kehittymään.

Toisin kuin punaviidakkokanan nimi antaa ymmärtää, se on väritykseltään ruskea. Punaviidakkokanat ovat kooltaan pieniä, alle kilon painoisia, ja naaraspuolisella punaviidakkokanalla ei ole helttaa. Nämä Kaakkois-Aasian monsuunimetsien asukit eivät viihdy kovin isoissa parvissa, vaan liikkuvat noin 2-25 kanan ryhmittymissä. Lisäksi ne munivat huomattavan paljon tavallista kesykanaa vähemmän: vain noin kahdeksan munaa vuodessa.

Näistä pienikokoisista viidakon asukeista kanojen domestikoiminen sitten sai alkunsa. Ei olla täsmällisen varmoja, milloin ja missä ensimmäinen viidakkokana kesytettiin, mutta arkeologisten todisteiden avulla tiedetään, että kesytys sai alkunsa juuri punaisesta viidakkokanasta. Tiedetään myös, että jo 8000 vuotta sitten kanat olivat yleisiä kotieläimiä Kiinassa, joten domestikoiminen alkoi luultavasti jo paljon ennen sitä.

Myöhemmin viidakkokanan kesytetty muoto levisi Kiinasta muihinkin Aasian maihin, kuten Koreaan, Japaniin ja Intiaan. Noin 4000 vuoden takaisessa Intiassa tästä punaviidakkokanan kesytetystä muodosta kehittyivät nykyisten läntisten kanarotujen esi-isät. Siellä kanoilla oli kotieläiminä suotuisat olosuhteet niiden ruokkimiseen käytetyn Indusjoen ylijäämäviljan tähden, ja näin ollen niiden kanta pääsi myös runsastumaan.

Kanat kulkeutuivat Intiasta Persiaan, ja sieltä ne levisivät antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Kreikassa kanat yleistyivät vauhdilla, ja pian olikin vaikeaa löytää enää pihaa, jossa ei käyskentelisi ainuttakaan kanaa. Tällöin kanoja kuitenkin käytettiin aivan erilaisiin tarkoituksiin kuin nykyään; ne toimivat niin uskonnollisina lintuina ja uhrilahjoina kuin toivat viihdykettä silloiseen arkeen kukkotappelunäytöksillään. Totta kai kanat olivat myös maittavaa sapuskaa.

Pian myöskin kanojen jalostustoiminta, joka sai alkunsa Roomasta, lähti käyntiin. Tavoitteena oli saada kanoista mahdollisimman tehokkaita munijoita, ja se onnistuikin paremmin kuin hyvin, sillä vähän ajan kuluttua kanat pyöräyttivät jo 170-180 munaa vuodessa kahdeksan sijasta. Jalostuksen myötä syntyi myös useita uusia kanarotuja, joilla oli kaikilla omat erityisominaisuutensa.

Lopulta jalostustoiminta tyssäsi kuin seinään Rooman imperiumin romahdettua. Se oli paussilla noin 1500 vuotta, kunnes sitä alettiin 1800-luvulla harjoittamaan laajamittakaavaisesti Euroopassa ja USA:ssa. Kanoja alettiin jalostamaan taas eri tarkoituksiin, mutta lihan- ja munantuotanto oli se pääjuttu. Mitäpä muuta ihmiset olisivat kanoista halunneet kuin maittavan aterian lounaalle taikka päivälliselle?

Suomeen kanat puolestaan saapuivat rautakaudella, ja keskiajalla ne alkoivat olemaan jo melko yleistä sakkia. 1700-luvulla taas alettiin ajattelemaan, että kanathan voisivat olla kelpoja koriste-eläimiä varakkaiden kartanoiden pihoille. Siellä ne sitten patsastelivat, kun taas talonpoikaisväestön keskuudessa kana pihalla oli hieman harvinaisempi näky.

1800-luvulla Suomeen tuotiin uusia, pitkällisesti jalostettuja kanarotuja. Nämä uudet rodut alkoivat syrjäyttämään nopeasti Suomessa vuosien kuluessa kehittynyttä maatiaiskanakantaa, ja se hupeni lähes olemattomiin. Suomen maatiaiskanakannan katoon herättiin onneksi juuri ja juuri ajoissa, ja maatiaiskanan säilytysohjelma aloitettiin. Tässä vaiheessa maatiaiskanoja löytyi enää yksittäisistä syrjäkylien mökeistä, mutta se oli tarpeeksi, jotta suomalaisen maatiaiskanan elvytysoperaatio saatiin käyntiin.

Lopulta vuosikymmenten uurastus palkittiin. Viime vuonna suomalaisten maatiaiskanojen lukumäärä oli 3779 kanaa ja 1243 kukkoa, mikä on yli 20-kertainen määrä verrattuna kannan aallonpohjaan. Voisi siis kaiketi sanoa, että suomalainen maatiaiskana on pelastettu.

Kuten huomaat, kanan kehityskaari on ollut pitkä, ja siihen on mahtunut mukaan monenlaisia vaiheita. Kaikki ei kuitenkaan ole muuttunut. Suomalaiset maatiaiskanat toki munivat reilusti enemmän kuin viidakkokanat ja ulkonäkö on aikojen saatossa kehittynyt erilaiseksi, mutta käyttäytymistarpeet ovat säilyneet lähes muuttumattomina 8000 vuoden ajan. Voin vaikka vannoa, että jokaisessa kanassa ympäri maailmaa on vielä jäljellä ripaus villiä viidakkokanaa.

Siinä olikin sitten se postaus. Kommentoi vain alas oma mielipiteesi!