Maan peittyessä valkeaan

Hejj!!

Kuten tiedätte, ensilumi on jo satanut ja peittänyt maan alleen – ainakin täällä meillä, en nyt jostain Hangosta tiedä. Joka tapauksessa, päätin nyt kirjoittaa tällaisen talvisen, kanan näkökulmasta kerrotun tekstin sen kunniaksi. Muistatte ehkä, että kirjoitin joskus puoli vuotta sitten Mintun näkökulmaa (okei, toivottavasti ette). Tunnuitte silloin pitävän ideasta, joten miten olisi, maistuisiko yhtään niin hyvältä Sitruksen näkökulmaan eläytyen?

 

Maan peittyessä valkeaan

Sitä satoi ja satoi ja satoi. Ei tullut loppua. Maa peittyi, puut peittyivät, oja peittyi – uloskaan ei enää pääsisi, mahtavaa. Inhottavaa valkoista mönjää. Kaikkialla. Tunsin kyllä tämän mokoman: se näytti höyhenenpehmeältä, siihen teki vain mieli vajota niin kuin emon pehmeään kylkeen, olla jälleen se pieni, ymmärtämätön tipu, jonka ei jatkuvasti tarvinnut kiistellä arvoasemastaan. Siltä se näytti, mutta ulkonäkö ei kerro kaikkea. Valkoinen mönjä ei ollut pehmeää: se oli märkää, kylmää, siinä oli inhottava talsia, koostumus joka tarrautui limaisena möhkäleenä jalanpohjaan, eikä meinannut lähteä irti. Hytisytti pelkkä ajatuskin.

Jo sen mönjän katseleminen teki pahaa. Jo siinä oli mielestäni tarpeeksi kestettävää, mutta ei, näköjään edes se ei riittänyt. Tyngät, ne hermojaraastavat tyngät nostivat minut sinne ihmeen mönjään. Ei siinä auttanut. Piti alistua tyngille, vaikka minähän en ole helpon sortin luovuttajia, ehen.

Kylmyys tuntui siinä samassa, kun edes haukkasi ulkoilmaa. Se tunki paksunkin höyhenpeitteen läpi ja jäädytti sen sisällä olevan ihon yhdeksi kalikaksi. Jalat upposivat valkoiseen mönjään. Tärisytti. Edes höyhenpeitteen pörhistäminen ei auttanut, kun hyinen tuuli vihmoi jäätävää ilmaa sulkien sisuksiin. Inhottavaa, inhottavaa, niin inhottavaa.

Halusin vain pois. Sisälle. Lämpimään. Miksei sinne juuri nyt päässyt? Miksi sen oven täytyi juuri nyt olla lukossa!?

Sitten tunsin jotain takapuolessani. Tynkä tuuppaisi minua eteenpäin, mutta en hievahtanutkaan. En antaisi niiden pakottaa minua kävelemään täällä iljettävässä mömmössä. Vilkaisin Susuun hätääntyneesti, mutta hän vain tönötti hölmistyneen näköisenä keskellä kaikkea valkeutta – tyypillistä Susua, joka kävi NIIN USEIN hermoille. Aargh. Ei tuokaan mokoma pallura sitten tajunnut mistään mitään.

Piti selvitä omin nokin. Väistellä tynkiä. Oikealle, pinkaisu eteen, vasemmalle… Jalat eivät ottaneet toimiakseen…

Ja tyngät nappasivat puristuksiinsa. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Sama se, vaikka tynkien päässä oleva siivetön olisi puristanut minut kuoliaaksi, en ollut luovuttaja. Aloin räpyttämään siipiä kovalla voimalla ees taas. Räpyttelin räpyttelin räpyttelin aina vain räpyttelin, pian sen olisi pakko päästää irti, sen ote ei pitäisi. Adrenaliini virtasi, hiki virtasi, siivet räpsyivät, huohotin… Ja olin vapaa.

Siivetön oli kuitenkin aivan kannoillani, vain muutaman siivenmitan päässä. Niinpä ponnistin viimeisetkin voimani ja räpyttelin kuin räpyttelinkin ojaan asti. Mutta ojan näkeminen vain järkytti minua entisestään. Niin paljon mönjää niin paljon… Se sama oja, joka oli vain vähän aikaa sitten kylpenyt auringossa ja pursunnut matoja, oli nyt pelkkää hyistä, valkoista mössöä silmänkantamattomiin. Rintaa alkoi puristaa, ahdisti. Mitä jos oja ei palautuisikaan enää koskaan entiseen uomaansa, mitä jos sieltä ei enää koskaan saisi kaivella matoja? Mitä jos –

Rakas oja…

Yhtäkkiä aivoni täyttyivät mitä karuimmilla mielikuvilla. Menin täysin paniikkiin. Oli liikaa valkoista. Oli liian kylmä. Ei voinut ajatella selkeästi. En voinut tehdä muuta kuin sännätä ympäri pihaa ja päästää hätäpotpotusta. Oja oja oja, mönjä mönjä mönjä, valkoinen valkoinen valkoinen, kylmä. Se kaikki oli liikaa. Aivan liikaa. Pyörrytti. En hahmottanut enää, minne suuntaan olin menossa. Kaikkialla oli vain laakeaa, valkoista… Valkoista…

Kunnes yksi siivettömistä nappasi minut syliini. Ensimmäistä kertaa elämässäni se tuntui järjettömän hyvältä. Syli oli lämmin, siivetön kuiskaili jotain rauhoittavasti, tyynnytti minua. Vähitellen, pikkuhiljaa paniikkini alkoi laantua. Olin rauhallinen, turvassa.

Hetkonen? Mitä kananplöräystä oikein tein siivettömän sylissä? Olinko vain jämähtänyt siihen? Heti tilanteen nolouden tajuttuani aloin räpistelemään, mutta voimia ei löytynyt tarpeeksi. Siivetön piti jämäkän otteensa ja laski minut sisälle kotiin. Huh, vihdoinkin kotiin.

”Jaa, sitä ensin juoksennellaan päättömästi pitkin pihaa ja sitten melkein nukahdetaan siivettömän syliin. Noinko hataraksi se kylmä ilma betan pään laittaa? Pitäisikö sittenkin harkita sinun laskemistasi arvojärjestyksessä, Susukin osaisi varmaan toimia järkevämmin asemassasi?” Minttu laukoi heti. En tavannut alistua Mintulle, mutta nyt oikeasti hävetti. Riiputin vain kaulaani häpeänaaltojen sykkiessä sisälläni. Susu katsoi minuun myötätuntoisesti suurilla silmillään, muttei tietenkään uskaltanut sanoa mitään.

Minttu lehahti munintapesään yhtä koppavana kuin aina.  Jäin vain turtuneena seisomaan paikoilleni. En tajunnut, kuinka tuo kylmä mönjä oli pannut pääni niin sekaisin. Kaikkea sitä sattuikin…

Susu töpötteli viereeni, varovaisesti. Hän töytäisi kaulaani nokallaan. ”Jauhomato, kelpaako? Säästin tämän sua varten, kun mulle ja Mintulle tarjottiin.” Miten Susu osaakin olla välillä niin hellyyttävä?

Aloin syömään jauhomatoa vaiteliaana, mutta yllätyksekseni Susu jatkoi puhettaan vielä: ”Hei, mun mielestä sä olet oikeasti ihan tosi tosi hyvä beta. En mä todellakaan pärjäisi sua paremmin, mä en suoraan sanottuna tajua, mitä Minttu höpisee.”

Lämpö, lämpö. Susun sanat yksinkertaisesti lämmittivät. Nokkaisin Susua kevyesti nokkaan, osoitin yhteenkuuluvuutta. Painauduin hänen kylkeensä ja ajattelin, että ehkä tästä kylmästäkin jaksosta vielä selvitään. Ehkä palaa vielä aika, jolloin ojassa saa kuopia ihan antaumuksella auringonsäteiden vetäytyessä horisonttiin.

8 kommenttia

  1. En mä kestä! Siis aivan ihana tarina 🤍 OIKEASTI LIIAN IHANA. En mä osaa oikeastaan muuta kertoa kuin sen, että rakastin tätä ihan todella paljon. Ihanasti kirjoitettu <3

    Vastaa

  2. Hmm… Mua ärsyttää, että joudun kirjoittamaan nyt negatiivisen kommentin, mutta en niin tykännyt. Tarina oli kyllä kiva ja hyvin kerrottu, mutta jotenkin se ei ihan iskenyt.

    Vastaa

  3. Tää oli kiva tarina, mielenkiintoista lukea. Kirjoita ehdottomasti lisää tällaisia! 🙃😃

    Vastaa

  4. Aivan mahtava 😀 Tosi hauskasti kerrottu, tuli naurut muutamissa kohdissa 😅 Hyvin tulee esille myös kanojen persoonat, ja selkeä kerronta teki lukukokemuksesta vieläkin paremman. <3 Ihana tarina! 💜

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *