Oletuksiamme kanoista

Moi taas ihmiset <3

Kun alun perin hankimme kanat, emme olleet vielä varsinaisia kanatietäjiä… Ei, emme läheskään. Meillä oli toinen toistaan omituisempia käsityksiä kanoista, jotka sitten ajan myötä osoittautuivat enemmän tai vähemmän vääriksi. Tietenkin oletusten lisäksi oli asioita, joita emme vain olleet yksinkertaisesti ikinä tulleet ajatelleeksi – kuten se, että kanat rakastaisivat jauhomatoja. Ja asioita, joita emme osanneet tehdä, kuten kanojen nostaminen. Ajattelin, että teistä voisi olla mielenkiintoista kuulla näistä oletuksistamme ja väärinkäsityksistämme kanojen suhteen – ja siitä, miten olemme saaneet ne korjatuksi. Miltäs kuulostaa?

 

Kana nukkuu orrella

Kana nukkuu orrella, niin olimme lukeneet. Sitä toitotettiin kaikkialla: blogeissa, kanoista kertovissa jutuissa, äitinikin mummolassa kanat olivat kuulemma lentäneet aina yöpuulle orrelle. Niinpä sitten olimme kamalan huolissamme, kun ensimmäisessä hankkimassamme kanalassa ei ollut ortta laisinkaan. Minne kanat nyt menisivät nukkumaan? Isäni päättikin ratkaista ongelman yksinkertaisesti nikkaroimalla kanalaan orren – se oli tosin vain ehkä muutaman senttimetrin korkeudelle asetettu maaorsi. Pelkäsimme, ettei sellainen riittäisi kanoille.

No, kanat tulivat, ja oletimme tietysti, että kanat kävisivät orrelle nukkumaan – olkoonkin, että se orsi oli lähes lattian tasolla. Kun sitten illalla kävimme kuikuilemassa kanojen nukkumavalintoja, kanat olivatkin päätyneet orren sijasta munintakoppiin, joka oli kyllä sekin hieman korkeammalla kuin lattia. Olimme kuitenkin hämillämme – totta kai kanan kuului nukkua orrella, eikä munintakopissa? Susu kyllä vietti ensimmäisen yönsä muista poiketen orrella lepäillen, mutta Sitrus tai Minttu eivät ole tähän vielä yhtä ainutta kertaa alentuneet – ehkä Susu ei vain uskaltanut tuolloin kömpiä pelottavien uusien kanojen, Mintun ja Sitruksen, kylkeen munintakoppiin. Tai sitten se oli vain jotain alkusekoilua, sillä ei Susukaan ole enää sen yön jälkeen orrella nukkunut.

Tässä kuvassa näkyy hyvin maaorret. Katso nyt, eiväthän ne ole maasta irti sitten ollenkaan!

Siitä alkoi sitten kanojen uusi orreton elämä. Ajattelimme vain, että ei kai siinä, ehkä ortta ei tarvita. Ehkä riittää vain, että kanat saavat oleilla vähän korkeammalla maan tasosta, että tuntevat olonsa turvalliseksi, ehkä munintakoppi on ihan tarpeeksi. Näin ajattelimme siihen asti, kunnes isäni toissakesänä väkräsi pihallemme kokonaan uuden, ainakin kaksi kertaa tilavamman kanalan (kyllä, hän on rakentajasielu, syntyjään pohjalainen). Tämän uuden kanalan ulkotarhaan hän oli pistänyt kaksi ortta, toinen matalammalla toinen korkeammalla – olette nähneet niistä kuvia, ettekö olekin? Ehkä arvaattekin, että orsikäsityksemme muuttui uuden kanalan myötä. Kanat alkoivat viettämään aikaansa yhä enemmän orrelta maailmaa tarkastellen – kyllä he oikeasti taitavat tarvita jonkin vähän korkeamman paikan, johon tukeutua, kun vaara uhkaa.

Nykyään orsi on kanoille tärkeä paikka niin ajanviettoon kuin vaaroilta pakenemiseen.

 

Mihin kana nyt valoa tarvitsee?

Tiedän, että otsikoitu kysymys on mitä typerin laatuaan. Siihen on niin ilmiselvä vastaus, että kysymyksen voisi kääntää jopa päinvastaiseksi: mihin kana muka ei tarvitse valoa? Kanoillahan on paljon huonompi hämäränäkökin kuin ihmisellä, se mainittakoon. Olemme kuitenkin jossain vaiheessa joutuneet oikeasti, siis ihan tosissamme, pohtimaan, että mihin kana muka nyt tarvitsisi valoa.

Oikeastihan kana tarvitsee valoa lähes kaikkeen; kanat eivät esimerkiksi ylipäätään syö, juo tai muni ilman valoa. Isäni ei kuitenkaan ollut kanat hankittuamme sitä mieltä. Hän sanojensa mukaan tiesi, että kanaloissa oli valot, mutta ei ajatellut, että niitä tarvitsisi. Meidän kanalassamme oli aivan pikkiriikkinen, noin 15 cm x 15 cm:n kokoinen ikkuna. Isäni sanoi, että kanat pärjäisivät ihan hyvin pelkästään sillä talvellakin, ikkunastahan tulvisi aivan riittävästi ja sitäkin enemmän valoa kanalaan – ilmeisesti silloinkin, kun ulkona olisi pimeää. Huomautimme isällemme, että mitään valoa pimeällä kanalaan ikkunasta tulisi, mutta hän vain tokaisi, että ikkunan eteen voisi ripustaa jouluvalot. Valoa ja joulumieltä kanalaan, niinpä niin.

Onneksi, onneksi saimme käännytettyä isämme pään järkiperusteilla. Kanalaan hankittiin lämpölamppu, joka lämmittämisen lisäksi loi kanalaan myös valoa. Se napsahti päälle viideltä aamulla ja sammui pois seitsemältä illalla – se oli päällä yhteensä 14 tuntia, kuten Munanetissä, eräällä luotettavalla kanasivustolla, oli suositeltu. Samaa systeemiä käytämme vielä nykyäänkin, vaikka kanoilla uudessa kanalassa onkin aika paljon isompi ikkuna. Olen kyllä ihan iloinen, että isäni pyörsi tässä asiassa monesti hyvin jääräpäisenkin päänsä ja hankki kanalaan valot. Kanojen talvesta yksillä pahaisilla jouluvaloilla ei olisi suoraan sanoen tullut yhtikäs mitään.

Ensimmäinen kanala. Tuo ympyröity ikkuna on se, josta kajastavan valon piti alun perin riittää kanoille koko talveksi.

 

Nostamisvaikeuksia

Nykyäänhän meillä ei ole vaikeuksia nostaa kanojamme, ei tosiaan. Pitelemme heitä sylissä, silittelemme, teemme kanahierontaa, nappaamme kainaloon, jos kanat meinaavat karata… Meidän fyysinen kontaktimme on kanoille aivan luonnollista, joskus he jopa itse hakevat sitä. Kuten silloin kerran kesällä, kun kaikki kolme kanaa nukahtivat viilennellessään syliini – sitä päivää en koskaan unohda. No joo, taidattekin arvata, ettei aina näin ole ollut. Aikoinaan kanat ovat pelänneet fyysistä kontaktia meihin – ja uskokaa tai älkää, me jopa heihin.

Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun koetimme ottaa kanoja syliin. Houkuttelimme heitä voikukanlehdillä, ja he olivat niin arkoja, että edes ihmisen koskettaminen oli lähes ylitsepääsemätöntä. Minua itseänikin jännitti aika lailla – mitä jos kana vaikka nokkaisisi? Ja miten sitten oli karkaamisen laita? Siinä kävikin niin, että kun lopulta sain houkuteltua Mintun syliini, hän mutuskeli ensin voikukkaa siinä aivan tyytyväisesti, mutta ruoan käytyä vähiin hän lopetti syömisen ja plöräytti kunnon kakat suoraan jaloilleni. Se oli ensimmäinen kerta, kun kana kakkasi syliini – eikä läheskään viimeinen. Ulostamisen jälkeen Minttu hyppäsi sylistäni pois ja lähti talsimaan kohti istutuksiamme. Olimme tietysti kauhuissamme – ties minne Minttu voisi karata. Mintun saamisessa takaisin häkkiin oli kyllä vielä tuolloin täysi työ, emmehän nimittäin osanneet edes nostaa kanoja.

Tapahtuneen jälkeen aloimmekin opetella kanojen nostamista. Nostamiseen on tietty tekniikka, jolla se kuuluisi tehdä: täytyy ottaa kanasta jämäkästi kiinni vartalon keskivaiheilta, kädet siipien päällä, ettei kana lähtisi kesken kaiken lentoon. Tekniikka on oikeastaan aika yksinkertainen, mutta oli tietenkin aika, jolloin emme sitä taitaneet. Muistan vielä, kun harjoittelimme pari kertaa päivässä kanojen nostamista ja riitelimme siskoni kanssa siitä, kumpi oli nostanut kanoja enemmän. Emmehän me sellaisia enää nykyään laske, emme todellakaan. Nostaminen oli kuitenkin tuolloin vaikeaa ja jännittävää, ja saimme kanoja pideltyä sylissämme korkeintaan muutaman sekuntin ennen hirveää protestia, johon sisältyi muun muassa siipien kiivasta räpyttelyä. Harjoitus tuotti kuitenkin tulosta: muutamassa viikossa olimme konkareita kanojen nostamisessa, ja mikä parasta, kanatkaan eivät enää pelänneet sitä.

Minttu ensimmäisiä kertoja, kun hänet on otettu syliin. Eikö hän näytäkin nuorelta ja pelokkaalta?


Hahah, vanhoja muistellessa tulee kyllä väkisinkin ihmeteltyä, kuinka tietämättömiä olemme joskus olleet kanojen suhteen. Ja nyt sitten täällä blogissa jakelen tuosta vain yhtä jos toista tietoa kanoista… Olen kyllä ihan iloinen, että olen nykyään lemmikeistämme niin paljon paremmin perillä. Mutta tuskin nyt sentään läpikotaisin – tässä blogia kirjoitellessahan sitä väkisinkin tutustuu siivekkäisiin ystäviin entisestään.

10 kommenttia

  1. Kiinnostavaa kiinnostavaa! Enpä taaskaan ole tullut ajatelleeksi näitä olettamuksia kanoista, ja silloin tuleekin aina tarve lukea postaus, kun tuollainen enpä-ole-tullutkaan-ajatelleeksi-hetki tulee 😅 Olisi varmasti mahtavaa pitää kanaa sylissä 😀

    Vastaa

    1. Kiitos, ihanaa, jos tää aihe tuntui uudelta 💙 Se ON mahtavaa, toivottavasti vielä joskus pääset pitämään kanaa sylissä <3

      Vastaa

  2. Okei sisimmässään mä olen onnellinen, että meillä ei ole lemmikkejä. Tappaisin ne päivässä 😂😂 Onko muuten toi vikassa kuvassa sä vai sun pikkusisko?
    Okei. Hyvä postaus – siis oikeasti. Mielenkiintoinen ja sellanen hyvä. Kuvat olivat kiva lisä ja öö… oli tää silleen ihan hauska 😀 (okei tästä tuli mielenkiintoinen kommentti xd)

    Vastaa

    1. Ööh, okei, miksi sä tappaisit sun lemmikit? Ja miten se edes ylipäänsä liittyy tähän postaukseen 😂 Mä……. 2,5 vuotta sitten, joten älä hei tuomitse. No joo, kiitti kommentistaa 🧡🤎

      Vastaa

  3. Kiinnostava, kuten jo muut mainitsivat. 😀 Hyvin kirjoitettu, ja mukavasti kerkesin lukea ennen kuin aloitin tekemään läksyjä. 😀 Muuten sama juttu. Meillä on kaksi koiraa, ja luulin itsekin että toisen niistä (sen pienen, pennun) nostaminen olisi vaikeaa, vaikkei ole. 😀

    Vastaa

    1. Uiii kiitos Perho 💜✨ Joo, ei se nostaminen niin vaikeaa ole, vaikka se varmaan aluksi tuntuu aina siltä:D

      Vastaa

  4. Mä en ois ikinä ajatellu näitä. Okei en ehkä osais nostaa kanaa täysin oikein tai muuta, ehkä vähä pelkäisinki, en oo varma. Mut siis… öö… joo. En nyt osaa sanoa muuta. Outoa. Kiinnostavaa. Mielenkiintoista. Hauskaa. Siinä kai tärkeimmät. En keksi muuta xd 😀 on
    Ja muuten mäki haluun tietää vastauksen kysymykseen onks tossa vikassa kuvassa sä vai sun pikkusisko 😀

    Vastaa

    1. Jeps, kiitti Oona 🧡🧡 Kiva, jos tässä tuli uusia juttuja! Et sä ehkä ekalla kerralla osaisikaan nostaa, mutta harjoitus tekee mestarin ja niin edespäin. Ja annoinkin jo Linskalle vastauksen:D

      Vastaa

  5. Hyvä idea taas kerran! Mä en ole ikinä ajatellut tuota orsihommaa sen kummemmin, mutta siellähän ne mun kaverinkin kanat aina vaikuttaa olevan, kun niitä käydään katsomassa. Veikkaisin, että osaan nostaa kanan ja olen sen varmaan joskus ihan onnistuneesti tehnytkin, mutta eihän sitä tiedä.

    Vastaa

    1. Ööh, mä en ihan tiedä, osaisitko sä. Sori vaan, mutta en luota suhun ennen kuin tuut meille näyttämään:) Mut joo, kiitos kommentista <3

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *