Kanat & pihapiirin puuhastelijat

Heii! Tässä oisi taas uutta postausta, liittyen kanojen ja muiden lähipiirimme eläinten välisiin suhteisiin. Mitäs tässä turhia höpisemään, aloita lukemaan vain postausta <3

Kanat & pihapiirin puuhastelijat

Keltavatsaisia talitiaisia, niiden sinipäisiä pikkuserkkuja, harakoita, pikkuvarpusia, rusakoita, citykaniineja, varjoissa hiiviskeleviä kissoja… Luulitko tosiaan, että kanat olisivat ainoa pihallamme hyörivä tuttavuus? Jos satuinkin osumaan äsken oikeaan, olet väärässä, ja pahasti. Pihapiirimme suorastaan kuhisee elämää, etenkin näin syksyllä, mutta totta kai myös talven pakkasruokinnoilla sekä kesän kiireisellä poikasajalla. Pihamme on turvapaikka – niin kanoille kuin muillekin kaupungin ytimessä elämäänsä viettäville linnuille ja pikkunisäkkäille. Tietysti näiden kaikkien on täytynyt kehittää jonkinlainen suhde toinen toisiinsa, päättää luottaako vai pelätäkö. Mutta et taidakaan tietää, millaisia nämä suhteet ovat ja mitä kautta ne ovat päässeet syntymään?

Linnut. Etenkin pihamme lintulaudan (joka on muuten ihan oma tekeleeni puutyön tunnilta, revi siitä) ympärillä pörhentelevät tali- ja sinitiaiset. Varoitusääniä tuon tuosta säksäyttelevät harakat. Sanoisin, että nämä dinosauruksista polveutuvat siivekkäät ovat kanojen parhaita ystäviä, vähän kuin suojelijoita heille. Jaa, miksikö? No tietenkin siksi, että pihapiirimme linnut pääsevät liikkumaan laajemmalla alueella, osaavat lentää huomattavasti sujuvammin, ovat tarkkasilmäisempiä… Niinpä ne havaitsevat paljon nopeammin myös vaaran. Ja päästävät nopeatahtisen varoitusäänensä ilmoille. Kun kanat tämän äänen kuulevat, he lopettavat oitis arkiset puuhastelunsa ja lennähtävät orrelle suojautuakseen vaaralta, ehkä aloittavat itsekin varoituksen hätäpotpotuksen muodossa. Linnut ovat siis kanoille oivia varoittajia, joiden kanssa yhteiselo luistaa mutkitta.

Mutta onko se aina ollut ihan näin helppoa? No ei. Kun Susu ja Sitrus saapuivat meille, he kavahtivat joka ikistä talitiaisen pienintäkin viserrystä. Minttu ei aivan sinne asti alentunut, mutta voit uskoa, että hätäpotpotus oli melkoinen jo ainoastaan Susun ja Sitruksen toimesta (he osaavat kyllä halutessaan olla kovinkin äänekkäitä). Ja harakat… Harakat vasta olivatkin melkoinen uhka: kanat menivät suorastaan tolaltaan nähdessään tällaisen jylhästi taivaalla kaartelevan linnun. Etkö itse muka pelkäisi, jos olisit hädin tuskin harakan mittoihin ylettyvä, paljolti heikomman lentotaidon omaava siivekäs? Jossain vaiheessa harakat alkoivat kuitenkin matkia kanoja, esimerkiksi aloittamalla kuovintamaratonin ojassa. Se oli mielestäni hupaisaa, mutta ehkä se olikin juuri yksi ratkaisevista tekijöistä, joka sai kanat lopulta luottamaan harakoihin.

Vaikka kanojen suhde pihamme lintuihin onkin nykyään enemmän luottamusta kuin pelkoa, taitavat he kuitenkin toisinaan kokea pikkuisen kateudenpiston. Niin, tali- ja sinitiaisia kohtaan, etenkin tali-. Olemme nimittäin opettaneet pihamme talitiaiset niin, että kun avaamme takaoven ja päästämme pienen vihellyksen, ne tulevat hakemaan kädeltämme pähkinän. Kun kanat sitten saavat tyytyä katselemaan häkkinsä takaa, kuinka talitiaiset hyöräävät kädellämme ees taas napsiskellen pähkinöitä, tulevat he tietysti kateellisiksi. Etenkin silloin, jos he eivät saa heti itse ruokaa pikkuisten pihapiirin varoittajien ruokinnan jälkeen… Ehkä jotkin linnut ovat kuitenkin vastavuoroisesti kateellisia kanoille, sillä onpahan käynyt niinkin, että kanojen häkkiin on joskus tullut tutkimusmatkalle ja jäänyt loukkuun pikkuvarpunen jos toinenkin (tietysti olemme vapauttaneet ne heti tämän huomattuamme).

Siinä taisi olla, mitä lintuihin tulee. Mutta kuinkas sitten on nisäkkäiden laita? Tietysti näiden kaupunkien pikku vipeltäjien luulisi tuovan pihapiiriin yhtä jos toista hyvää, muuutta kanat eivät taida ajatella sitä aivan tätä kautta. Kanat pelkäävät, pelkäävät aika kovastikin. Ja toisin kuin lintujen kohdalla, kanat eivät ole tottuneet. Pihallemme sattuu silloin tällöin rusakko tai lähistön vanhainkodin liepeillä elelevä citykani etsimään ruokaa – ja voit vain arvata, millainen mekkala siitä syntyy joka ikinen kerta kanojen puolelta. Hätäpotpotusta, kuikuilua, pelonsekaisia katseita, orrelta turvan hakemista… Kanat eivät taida koskaan tottua harmittomiin jäniseläimiin.

Kerran on sattunut niinkin, että pikkuinen hiiri on päässyt tunkeutumaan kanalaan. Se tuli kai sinne tuoreen ruoan tuoksun siivittämänä, taisi olla melko nälissään. Hiiri oli päässyt tunkeutumaan kanalaan kaivamalla alakautta ja etsiskeli jyvänmurusia ulkotarhasta. Kanat olivat aivan kauhuissaan – eivät he olleet tainneet nähdä hiirtä aiemmin kuin jossain kaukana lumihangessa puikkelehtimassa. Eivätkä sen päivän jälkeen nähneetkään, sillä isäni tukki kaikki mahdolliset kolot ja kaivoi ulkotarhan alalautojen alle kiviset perustukset. Kokemus taisi järkyttää kuitenkin kanoja niin, että he ovat tämän jälkeen pelänneet hiirten lisäksi muitakin pikkuvipeltäjiä, kuten vaikkapa oravia. Ei niin, että he aiemminkaan mitään ylimpiä ystävyksiä oravien kanssa olisi olleet.

Mutta on kanoilla ollut suurempaakin pelättävää kuin nälkäinen hiirirukka – paljon suurempaa. Aivan kanojen ensimmäisenä kesänä, kun he eivät olleet vielä edes kunnolla ehtineet tottua elämäänsä kotikonnuillamme, he joutuivat yhtenä aamuyönä pelästymään pahemman kerran. Hätäpotpotus oli niin voimakasta, että se raikui sisälle asti – no, itsehän en siihen havahtunut, mutta äitini heräsi ja ryntäsi oikopäätä alas katsomaan, onko kanoilla kaikki hyvin. Nooh, asiat näyttivät olevan ihan mallillaan… Paitsi, että puistosta kanoja tarkkaili kiiluvilla silmillään selvästi nälkäinen citykettu. Tällä kertaa kettu jäi kuitenkin ilman kanapaistia, sillä äitini hääsi tämän tiehensä. Ei se ole palannutkaan, ja hyvä niin. Olisin vain itsekin halunnut päästä näkemään tämän harvinaisen kohtaamisen, mutta minkäs sille voi…

No niin, emmeköhän ole nyt käyneet läpi ne kanojen kannalta merkittävimmät. Niin, mutta sittenhän on vielä lemmikkieläimet – kaikki kissat, koirat… No äh, se on asia erikseen. Sanotaanko nyt vaikka niin, että kanat suhtautuvat hihnan päässä roikkuviin kesytettyihin petoeläimiin hyvin vaihtelevin tavoin. Luonnoneläinten kanssa sävelet ovat kuitenkin selvät – ne ovat joko ystäviä, tai sitten vihollisia.