Ulkonapitokielto – silkkaa sinnittelyäkö?

Moikkers ja tervetuloa lukemaan uutta postausta! Sen piti alun alkaen kertoa kanojemme arjesta ulkonapitokiellon aikaan, ja kyllä se näin oikeastaan tekeekin. Tällä kertaa tarkastelussa on enemmän positiivinen näkökulma, ja mielestäni postauksesta tulikin lopulta todella kiva. Ei tässä varsinaisesti tule ilmi mitään uutta ja mullistavaa, sitä samaa tavallista kanalan arkea, josta olen jo niin pitkät ajat jauhanut ja josta olette näitä postauksia alituiseen saaneet lukea… Kuitenkin tätä kirjoittaessa tuntui jotenkin kummalla tapaa erilaiselta – en oikein osaa sanoittaa sitä tolkullisilla lauseilla, mutta ehkä lukiessa huomaa?

Ulkonapitokielto – silkkaa sinnittelyäkö?

Taas se alkaa. Kanojen pitkääkin pidempi ulkonapitokielto. Tai oikeastaan alkoi jo maaliskuun ensimmäinen päivä, onhan tässä kohta jo kuukausi takanapäin.

Ehkä muistatte minun pikkuisen alle vuoden takaisen postaukseni ”kanojen karanteenista”. Se ei ole mikään paras laatuaan, mutta siinä on tiivistetty hyvin selkeästi ulkonapitokielto, jos sanan merkitys on jo kerennyt hiipumaan mielestä. Okei, niille jotka eivät tiedä, todella lyhyt tiivistys: kanojen ulkonapitokielto on siis määräys olla päästämättä kanoja ulos 1.3-31.5. välisenä aikana lintuinfluenssan leviämistä estävänä toimenpiteenä. Kanaloissa ja ulkohäkeissä kanat saavat kyllä viettää aikaansa, mutta ulkona heitä ei hirveämmin saisi näkyä tepastelemassa. Saitko kiinni?

Joo, asiaan: tässä kuussa kanoillemme tulee siis täyteen viisi kuukautta sisäelämää, joidenka aikana puistossa kirmailusta on voinut korkeintaan haaveilla. Se on pitkä aika se, oikeasti. Ja asiaa tuskin avittaa fakta, että tiedossa on vielä kaksi kuukautta lisää sisälläoloa…

Kysymys kuuluukin: Miten he jaksavat!!?? Itselläni olisi ainakin jo aikapäiviä sitten pettänyt hermo pienessä kopissa kököttelyn suhteen. Mutta arvatkaapa mitä? Kanat eivät vielä edes vaikuta lopen kyllästyneiltä elämäänsä, vaikka vapaa pääsy ulkotarhaankin evättiin heiltä parisen päivää sitten pakkasten iskettyä uudelleen ja taivaan revettyä lumipyryyn. Miten näin voi olla? Luulenpa, että vastaus piilee vuodenajassa. Talvella eivät kanat todellakaan viettäisi muutenkaan mitään maailman aktiivisinta elämää, kylmään aikaan kun energiat kuluvat pitkälti riittävän ruoansaannin takaamiseen, lämpimänä pysyttelyyn ja kuluttavimpana vielä sulkasatoiluun. Mutta mitenkä nyt on asioiden laita, kun kevät on yllättävästä takatalvesta huolimatta aivan nurkan takana… Miten kanat saisi jaksamaan vielä ne iäisyydeltä tuntuvat kaksi sisäkuukautta?

Voi olla, että nämä kuukaudet sinnitellään laatuisan vuorokausirytmin turvin. Kanalassamme vuorokausi ei nimittäin ole pelkkää harmaata sakeutta, jonka läpi raivata vaivalloisesti tiensä, ei todellakaan. Se koostuu useista eri virikkeellisistä puuhista ja noudattaa täsmällisen joustavaa aikataulua. Tokihan kanat ovat muodostaneet rytminsä pitkälti omin avuin, kai jokin sisäinen kello heidän aivojensa uumenissa alati raksuttaa niin uskottavasti, että kanat kuuntelevat sitä, ovat rakentaneet rytminsä sen varaan. Kuitenkin olemme auttaneet heitä. Tarjoamme joka päivä tiettyihin kellonaikoihin tietynlaista ”palvelua”, jotta kanat saavat hienosäädettyä rytmistään vielä entistäkin miellyttävämmän.

Meidän kanalamme rytmi siis mukailee luonnon rytmiä, ei se tietenkään ole sen veroinen, läheskään, mutta se pistää kaikkein parastaan. Aamulla lamppu syttyy, kanat heräilevät, syövät, hoitavat aamupuuhiaan. Tällöin viemme heille myös yleensä jauhomatoja tai muuta herkuteltavaa, onhan aamu nyt tärkeää hyvällä mielellä startata. Aamulla myös siivotaan kakkoja, vaihdetaan vesi, tarpeen mukaan lisätään uutta rehua laariin. Pian aamuhoidon jälkeen kanat jo pyöräyttävät munansa, jos vain niitä kyseisenä päivänä on tullakseen.

Aamupäivää käynnistellään rauhakseltaan, ja päivän valoisimman kohdan pilkahtaessa esiin kanat päästetään ulkotarhaan, jos vain säät mitenkään sallivat. Päivän ollessa huipussaan kanojen aktiivisuuskin on aivan omaa luokkaansa. Ulkotarhassaan he lentelevät orsille, liikkuvat vilkkaasti, kuopivat – tai ainakin yrittävät kuopia – jäistä maata, pääsevät elementtiinsä, olemaan kanoja. Sitä on aina yhtä ilo seurata. Kun sitten päivä alkaa hiipumaan, muuttuvat kanojenkin liikkeet verkkaisemmiksi, hillitymmiksi. He usein lepäilevät, kömpivät omaehtoisesti kanalaan sisälle, virittäytyvät hiljakseltaan unta kohti. Illalla lamppu sammuu ja kanoille toivotetaan vielä hyvät yöt. He nukkuvat rauhassa.

Kuvaus saattaa kuulostaa hyvinkin arkiselta, mutta se on kauneutta yksinkertaisimmillaan. Rytmin avulla kanat selviävät yksitoikkoisistakin ajoista, jaksavat aina vain porhaltaa eteenpäin päivästä toiseen. Tämän postauksen ei ole tarkoitus kertoa ihmisistä, mutta sen vain sanon, että ottaisimmepa edes tällaisissa asioissa kulttuurissamme aina niin tyhmiksi leimatuista kanoista ihan oikeasti mallia – olisimme monin verroin onnellisempi kansa.

Tasapainoinen rytmi ja elämä ovat tietenkin kanojen jaksamisen ABC, mutta ihan yhtä lailla ne pienet yllätykset ja aivopähkinät tuottavat kanoille iloa ja piristystä elämään. Oikeastaan ne taitavat olla suurimmat ilon lähteet, edellä mainittu rytmi on ehkä ennemmin onnellisuuden tuottaja, jos näille kahdelle jotain eroa tässä pitää tehdä. Yllätys voi olla ihan mikä vain: erilainen nokittava, uutuuttaan säihkyvä virike tai vain kuivikkeiden vaihto. Jotain uutta ja mielenkiintoista sen järkkymättömän tasapainon keskelle, että sitäkin saadaan sopivalla tavalla huojutettua.

Monet kanat ovat persoja herkuille, eivätkä meidän kanamme todellakaan ole mikään poikkeus. Paras virike pitkän karanteenin keskellä voikin yksinkertaisuudessaan olla se meloninpala – meidän kanamme ainakin rakastavat. Aina on kiva saada vaihtelevaa nokkimistuntumaa ja päästä kokemaan uutuudenviehättäviä makuelämyksiä. Myös kuivikkeen sekaan kannattaa piilottaa siemeniä, jotta kanat voivat itsekin kuoviskella sieltä jotain. Ja saahan yllätys toki olla isompikin kuin yksi pahainen hedelmä. Esimerkiksi tänään lounasta tehdessäni päätin keittää kanoillekin riisit ja sommitella vierelle vielä nätisti pilkottuja minitomaatteja, cashew-pähkinöitä sekä basilikaa. Ai että kanoilla riitti siinä ihmeteltävää. Heille on oikeasti niin mukava kokkailla, ja aionkin tässä karanteenin edetessä hermoja raastavimpaan vaiheeseensa alkaa touhuilemaan keittiössä entistä useammin (viis siitä, että tänäänkin onnistuin polttamaan riisit pohjaan).

Ja sisällä käynnit ne vasta herkkua ovatkin! Kanat saavat niistä niin paljon aivopähkinää, vaikkapa kikkaillessaan auringonkukansiemenlaarimme kanssa, että siinä riittää pureksittavaa useammaksi päiväksi. Harmi vain, että kanojen kanssa täytyy olla sisällä niin varovainen, eikä heitä ihmisten ilmoille saa kovinkaan usein tuoda. Isäni kun on allerginen ja kanankakat sotkevat ja kaikkea sellaista turhaa. Synttäreinäni kuitenkin vaadin, että kanojen pitäisi saada tulla edes tämän kerran sisälle – olinhan leiponut heitä varten erikseen muffinsitkin. Isäni suostuikin pyyntööni odotettua helpommin, ja niin kanat pääsivät herkuttelemaan sisälle vadelmamuffinsseilla (sokerittomilla ja suolattomilla tietenkin). Lauloimme heille onnittelulaulunkin ja juhlistimme näin omien synttäreideni siivellä myös tammikuussa vuosia täyttäneitä kanoja – vaikkakin olisin kernaasti voinut olla mukana järjestämässä heille jotain isompaakin…

Joka tapauksessa, ehkä tästä postauksesta sai kuvan, että kanoilla voi olla ulkonapitokiellon keskellä hauskaa ja onnellistakin. Tasainen rytmi, vaihtelevat virikkeet sekä riemun ja järjettömän innostuksen hetket pitävät heidät vilkkaina vaikeammankin ajan läpi. He eivät vain masennu nurkkiin ja lakkaa elämästä, vaan pinnistelevät kaiken läpi. He ovat sinnikkäitä eläimiä, jotka ennen kaikkea osaavat ottaa elämästä olennaisimman irti.

Joo, kuvia vielä tähän loppuun :DD