Metsäkanoja

Moikka! Tällä kertaa tiedossa jonkinlainen höpöttelypostaus eilisen retkestämme kanojen kanssa – sisältää totta kai myös kuvia. En keksi näihin alkuhöpinöihin oikeastaan mitään järkevää, joten parempi vain, jos siirrytte lukemaan suoraan itse postausta.

Metsäkanoja

Jos olet täysijärkinen, aloitit luultavasti lukemalla tämän postauksen otsikon. Ja ei, en tarkoita nyt metsäkanalintuja, tarkoitan metsäkanoja. Eilen kanojen kanssa pienehkölle retkelle lähtiessämme heistä tuli nimittäin oikeasti aivan uusi puoli esille – he ovat todellisia eräkanoja.

Menimme siis kanojen kanssa yhteen paikkakuntamme metsistä (en kerro nyt nimeä, anteeksi). Ihan ensi alkuun kanat täytyi tietenkin saada vaaleanpunaisiin kantokoppiinsa ja autoon. Kuten saatatte ehkä arvatakin, kanat eivät liiemmin välitä automatkoista, mutta tällä kertaa kaikki sujui melko hyvin. Yleensä olemme vieneet kanoja autolla vain heidän hoitopaikkaansa, joten luulen, että he kuvittelivat matkan suuntaavan sinne. Siispä sitten, kun kannoimme kanat keskelle metsää ja laskimme heidät erään kiven päälle, he taisivat hieman hämmästyä. Ehkä ihan ymmärrettäväkin reaktio, sillä emme ole käyttäneet kanoja metsässä aiemmin oikein ikinä – Minttua kerran kaksi vuotta sitten.

Kanat lähtövalmiina kopissaan.

Kanat poseerasivat ihan antaumuksella suurehkon kiven päällä.

Onneksi ensijärkytyksestä toivuttiin nopeasti, ja pian kanat alkoivat jo tutkimaan kiveä, jolle heidät oli laskettu – ja Sitrus tietenkin plöräytti heti ensi töikseen oman valitettavasti aika lailla löyhkäävän merkkinsä kiven pintaan. Mutta luuletko, että kanat oikeasti kauaa yhdellä pahaisella kivenrääpäleellä jaksoivat poseerata, kun heillä oli koko vehreä metsä täynnä rajattomia mahdollisuuksia? Arvasit ihan oikein; aikansa pällisteltyään kanat lehahtivat alas, ja menivät *suurta ihmetystä* tutkimaan, löytyisikö maasta mitään kuovittavaa.

Ja voi, kun sitä kuovittavaa löytyikin. Viime aikoina, kun kanat on päästetty ojaan, he eivät ole olleet läheskään yhtä innoissaan kuin alkukesästä. Alkukesästä kanat löysivät tuon tuosta monenmoisia matoja ja öttimönkiäisiä ojan syövereistä, mutta kuovintainto on syksyn tullen vain laantunut, kun oja on kuivunut, eivätkä madot oikein viihdy siellä yhtään niin hyvin kuin muhevamultaisessa kesäversiossa samasta paikasta. Metsässä kanoihin iski kuitenkin aivan uudenlainen kuovintainto. He olivat suorastaan hulluina metsässä kuopimiseen – multaa riitti silmänkantamattomiin, ja taisivat kanat aika mehukkaita suupalojakin saada. Tässä taitaakin piillä yksi syy, miksi kanat viihtyivät metsässä vallan mainiosti.

Intohimoisia kuoviskelijoita.

Siitä, että annoimme kanojen kuopia ja verrytellä jäseniään puiden suojissa ihan vapaasti, löytyi kuitenkin yksi huonokin puoli. Kyseinen metsä ei nimittäin ole koskematonta aarnia silmänkantamattomiin: keskellä metsää on hiekkakuoppa, jossa maastopyöräilijät ja lenkkeilijät tuppaavat viettämään aikaansa. Kuopiessaan kanat hivuttautuivat hetki hetkeltä lähemmäs kuoppaa ja olivatkin lyhyessä tovissa jo aivan sen reunoilla – reunoilla, joilla oli ilmeisesti oleskellut muitakin. Siellä sun täällä maassa lojui lasinsiruja ja muovia, joita kanat tietenkin luulivat ruoaksi ja yrittivät popsia nokkiinsa. Emmehän sellaiseen suostuneet, joten päätimme viedä kanat turvallisemmille vesille: vähän syvemmälle metsän uumeniin.

Kanat jatkoivat kuoviskeluaan muovivapaalla alueella, enkä voinut olla panematta erästä seikkaa merkille: kanoilla on aivan järjettömän hyvä suojaväri. Kaikkien kanojemme väritys tietysti poikkeaa aika tavalla toisistaan, mutta kaikki sulautuivat metsän värimaailmaan moitteettomasti omalla kohdallaan. Sitrus kuivan kangasmetsän syksynvärisiin varpuihin ja sammaliin, Susu etenkin kaukaa metsän varjoisaan yleissävähdykseen ja Minttu taasen ruskeaan maan väriin, mutta myös varvikkoon. Halusimmekin pikkusiskoni kanssa nähdä, kuinka hyvin kanat sulautuvat metsään ja juoksimme noin 50 m päähän tiirailemaan, miltä kanojen touhut näyttivät siltä etäisyydeltä katsottuna. Ja arvatkaapa mitä? Hyvä kun kutakin kanaa edes erotti – niin hyvän suojavärin he omaavat.

Minttu otti tietenkin metsässäkin alfakanan roolin ja johdatteli Susun ja Sitruksen lopulta mustikanvarpujen kätköihin. Tässä kohtaa tuleekin kanoille retken suurin kohokohta: se, kun he pääsivät reheville mustikka-apajille. Ovathan he kotipihaltakin jokusen pensasmustikan popsineet, mutta ei, tuskin he ovat koskaan aiemmin eläessään nähneet mitään tällaista. Joka varvun päässä killui juuri sopivan kypsyinen, mehevän makuinen mustikka. Voit vain kuvitella, kuinka kiireellä ja kovalla innolla kanat hotkivat näitä sinisiä ihmemarjoja suihinsa.

Etenkin Minttu tuntui olevan täysin elementissään, mutta kyllä Sitruskin marjoja intohimoisesti popsi. Valitettavasti Sususta ei voi sanoa ihan samaa: hänelle joutui syöttämään mustikoita kädestä, kun ei se höpsö tajunnut niitä itse varpujen päistä nokkia. Kyllä Susu pari kertaa nokkaisi ihan omatoimisesti mustikkaa, kun hänelle osoitti oikeaa kohtaa, mutta Mintun tai Sitruksen lailla hän ei mennyt vauhkoon suomalaisista metsämarjoista, vaikka niitä kädestä ihan tyytyväisen oloisena syöpöttelikin. Ehkä Susu on sittenkin kanoistamme vähiten se metsäkana.

Valitettavasti aivan liian pian tuli vastaan aika, kun jouduimme keskeyttämään kanojen mustikkaparatiisin, nappaamaan heidät kainaloon ja sysäämään takaisin kuljetuskoppiin. Kanat näyttivät aika närkästyneiltä – uskon, että he olisivat voineet omasta mielestään viettää metsässä aivan hyvin loppupäivän ja vielä yönkin. Seuraavana päivänäkin kanat osoittivat merkkejä halusta takaisin metsään: kun päästimme kanat ulos, Susu ja Sitrus ryntäsivät ihan omatoimisesti kantokoppien luo sen näköisinä, että olisivat valmiita lähtemään uudestaan saman tien. Taisi siis olla ihan onnistunut reissu.

Mustikanetsintää.