Susun kivikkoinen loppukesä

Hei <33

Kaikki tietävät millaista kanojen touhuilu kesäaikaan on. Kuovintaa, aurinkokylpyjä, mutaisessa hakkeessa piehtarointia, viilentelyä… Tai niin, sellaista se on yleensä. Susun heinä-elokuu on vain ollut tänä kesänä hieman kivikkoisempi kuin aiempina. Paljon on sattunut – uskon että tämä on ollut Susun elämän vaikeinta aikaa ensimmäisten meillä vietettyjen kuukausien ohella. Oletan teidän haluavan kuulla lisää?

 

6.7.-6.8.

Kaikki alkoi aivan heinäkuun alussa. Olimme päästäneet kanat ihan rutiininomaisesti ojaan kuoviskelemaan. Olimme itse pihassa, emme vahtineet, ainakaan niin tarkoin. Mitä ojassa muka voisi käydä, ainahan kanat olivat siellä kuopineet, eivätkä lähteneet ojasta kauemmas. He vaikuttivat iloisilta. Kun sitten kutsuimme kanat takaisin jauhomadoilla, Susu tuli ojasta pikkuisen linkuttaen. Mitähän hänelle oikein oli käynyt? Olimme hieman huolissamme, mutta ajattelimme, että ehkä hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt tai jotain. Sellaistahan sattui. Mintultakin oli kerran mennyt jalka ja parantunut parin viikon kuluttua. Ehkä Susullekin kävisi niin. Ei se mitään hirveän pahaa voinut olla. Ei, ei voinut.

Äitini soitti seuraavana päivänä Linnunmäkeen, sillä tietenkin halusimme saada varmuuden siihen, mikä Susun jalassa oli vikana. Sieltä saikin ajan parin päivän päähän, ja niin eläinlääkäriin lähdettiin kevein askelin, mutta pieni, hiipivä huoli matkassa. Lempeä naislääkäri laittoi Susun pötkyläksi pyyhkeen sisään ja tutkaili jalkoja rauhassa. Mahdollinen polven pehmytkudosvamma, totesi lopulta. Paranee kyllä itsekseen muutamassa viikossa. Kipulääkettä viiden päivän ajan. Ei saa rasittaa jalkaa. Okei, hyvä, ei mitään vakavaa siis. Eläinlääkäristä lähdettiin kevein askelin, huoli kauas kaikonneena.

Kun kipulääkettä annettiin seuraavana päivänä, Susu vaikutti hyvin hämmästyneeltä. Hänhän pystyi astumaan aivan normaalisti! Kipulääkkeen kanssa Susu käveli ja kuopi, eikä jalkaa tuntunut kivistävän ollenkaan. Ihmettelimme, että joko se näin nopeasti parani, mutta tietenkin kaikki oli taianomaisen kipulääkkeen ansiota. Kuurin loputtua Susu aloitti ontumisen uudelleen, muttei se enää näyttänyt yhtä pahalta. Susu kykeni kuitenkin kaikkiin normaaleihin toimiin, jalka ei ollut murtunut tai sellaista. Susu kuopi ojassa – oikeastaan hän seurasi kuopivaa Sitrusta ja nokki tämän jäljestä loput hyönteiset – ja tuli välillä sieltä vähän enemmän ontuen, mutta seuraavana päivänä jalka taas oli parempana. Toipuminen siis ei ollut hirveän tasaista, mutta pidemmällä aikavälillä käyrä näytti olevan nouseva, jalka meni kuin menikin parempaan. Jossain vaiheessa tuli myös ulkonapitokielto lintuinfluenssan vuoksi, ja sehän oli hyvä juttu se. Susu ei päässyt ulos, joten jalka ei rasittunut ollenkaan. Se oli hyvä. Jalka parani. Susu ontui enää vähän.

Kaikki oli jo hyvin.

Kunnes…

…

 

Eräänä päivänä Susu istui alaorrella oudon näköisesti. Siivet ja pyrstö levällään, ikään kuin hän olisi joutunut tasapainottamaan itseään niillä – ja kanoillahan olisi kuulunut olla aina hyvä tasapaino. Siinä hän istui oudossa asennossa varmaan parisen tuntia, kunnes sai jotenkin keploteltua itsensä alas, aivan orren eteen. Ja miksikö emme auttaneet Susua, jos hän kerran niin oudossa asennossa istui niin pitkään? No, yksinkertaisesti emme tajunneet, mikä oli kyseessä. Susullahan nyt saattoi olla hieman… outoja tempauksia. Ja hän oli sellainen kana, joka saattoi kököttää samassa paikassa tuntikausia. Ei sen kummempaa, se kuului hänen luonteeseensa, kaiketi. Mutta kun Susu oli päässyt orrelta alas, jokin näytti todella olevan vinossa. Hänen jalkansa… Susu piti sitä ylhäällä kaiken aikaa. Se ei yksinkertaisesti toiminut. Susu ei liikkunut koko päivänä minnekään. Hänelle tarjottiin eteen ruokaa ja vettä. Illalla hänet piti nostaa nukkumaan.

Oli tietenkin outoa, miten Susu ei kyennyt liikkumaan jalallaan enää ollenkaan, juuri kun se oli muutaman viikon aikana mennyt koko ajan paremmaksi. Missähän ihmeen tilanteessa jalka oli saattanut taas mennä – ja vielä näin pahasti. Ei auttanut muu kuin soittaa Linnunmäkeen uudelleen. Susu tarvitsi hoitoa. Seuraava varattava aika oli kuitenkin vasta viikon päässä, mikä oli turhauttavaa. Tästä tulisi pitkä odotus. Loppukesän reissumme Itä-Suomeenkin jouduttiin perumaan, mutta se oli pientä Susun terveyden rinnalla – niin, ja totta kai saastuttaisimme nyt hieman vähemmän, kun autolla ei ajeltaisi sinne asti, se oli hyvä.

Ainoa vaihtoehto oli siis odottaa viikko täällä, kotona. Susua joutui nostamaan joka paikkaan, omatoimisesti kun kana ei ottanut askeltakaan. Hän kyllä söi ja joi, nukkui, kun hänet nostettiin munintapesään. Kerran hän yritti jopa lentää itse yläorrelle – hän onnistuikin, mutta kipeä jalka jäi terveen alle, eikä hän voinut enää liikkua. Niinpä jumissa oleva Susu-reppana jouduttiin taas kerran nostamaan alas. Mutta tapaus vain osoitti, kuinka urhea pieni arka Susu olikaan, vaikka kivut olivat selvästi kovat. Sisukkuudella ja hyvällä palvelulla hän pärjäsi viikon.

Enää olisi vuorossa eläinlääkärikäynti ja sivaltava totuuden hetki.

 

Tänään (7.8.)

Herään hieman ennen kymmentä aamulla, käyn (jokseenkin läkähdyttävällä) aamukävelyllä ja kirjoitan runoa. Sitten, noin 12.3o, lähdemme matkaan äitini ja Susun kanssa. Susu läähättää takapenkillä, minua pelottaa että hän käristyy elävältä tai jotain, on niin kuuma. Kolmenkymmenen asteen helleaallot ovat lyöneet yhdeksi päiväksi ennen ukkosia. Onneksi autossa on viilennys, jonka laitamme puhaltamaan täysille. Susu rauhoittuu pikkuhiljaa. Ajamme, juttelemme kepeitä.

Vihdoin saavumme eläinlääkärin pihaan – jota ei kyllä suoraan sanoen heti ensi silmäyksellä tunnistaisi eläinlääkäriksi, vaan luulisi aivan tavalliseksi maalaistaloksi. Kävelemme vastaanotolle. Odottelemme vähän aikaa. Luen odotellessamme julisteita koirien hammashoidosta ja nivelrikoista – ne ovat yllättävän mielenkiintoisia. Lisäksi eläinlääkärin koirat tulevat kiehnäämään jalkoihimme ja kerjäämään rapsutuksia. Sitten meidät kutsutaan sisään.

Susu asetetaan koruttomalle metalliselle hoitopöydälle, ja hän on mennä suunniltaan säikähdyksestä, kun eläinlääkärin koirat kurottelevat häntä kohti uteliaina eikä hän kykene jalkansa kanssa edes pakenemaan. Onneksi koirat lukitaan lopulta toiseen huoneeseen ja tutkimukset voivat alkaa. Niin, tutkimukset. Mieslääkäri on hauska, mutta heiluttelee Susun kipeää jalkaa miten sattuu. Pyörittää, vetää, yrittää saada Susua seisomaan yhdellä jalalla, ja Susuun sattuu, sattuu, mutta hän vain makaa kilttinä selällään eläinlääkärin sylissä, ei yritäkään rimpuilla, sillä sellainen hän on, mutta silti häneen sattuu ja minuun sattuu ja minun on vaikea olla älähtämättä ja, ja…

Eläinlääkäri osaa hommansa. Hän tietää mitä tekee, tämä on välttämätöntä, että Susun diagnoosi saadaan. Tätä hoen itselleni. Mutta se ei auta.

Eikä sekään auta, että eläinlääkäri luettelee vaikka mitä sairauksia, joita Susulla voisi olla. Joo, tämä jalka vaikuttaa kyllä vähän halvaantuneelta. Tällainen lötkö. En usko, että on murtunut, ei tuntunut murtumaa missään. Voi olla niin paha nivelrikko, että joudutaan lopettamaan. Niin, tai Marekin tautikin on mahdollinen, tämä voi olla sellainen neurologinen juttu. Silloin se tauti olisi myös koko parvella. Tai kasvain. Tai muna on voinut juuttua. Jos tämä olisi tuotantokana, niin kaula olisi kyllä jo katki. Taaaiii ehkä Susulla onkin kalkinpuute. Kyllä, kalkinpuute voi olla, vaikka saisi kalkkia. Joo, kaikki on mahdollista. Mutta hei, otetaan nyt nämä verikokeet ja röntgenit, kestää puolitoista tuntia noin. Sitä ei kyllä oikein haluakaan tietää mitä niissä tutkimuksissa selviää. No mutta hei, menkääpä te nyt Porvooseen syömään jäätelöä, palataan asiaan, heihei.

Olen järkyttynyt. Tolaltani. On vaikea hengittää. Eläinlääkäri kaivaa jostain esille rokoteputkia, joissa on pitkä, ohut piikki. Puistattaa. En kestä ajatusta, että sellainen työnnetään Susun verisuoneen, en vain kestä. Susu näyttää niin haavoittuvaiselta siinä pöydällä pyrstö alhaalla ja jalka täristen. Pakko päästä pois. Hivuttaudun nopeasti ovenraosta ulos, äitinikin tulee, onneksi minun ei tarvitse katsoa enää. Vaikka pitäisihän minun pystyä.

On niin kamala olo, että on pakko ajatella jotain muuta. Vaikka sitten eläimiä tuotantotiloilla. Ei. Ajattelen Porvoota. Ajamme sinne. Käveleksimme vanhassakaupungissa, katselemme alati virtaavaa jokea, kyselen äidiltäni, mitä hän ajattelisi jos tämä joki olisikin Styks-joki, joka tekee kuolemattomaksi, kiertelemme putiikeissa, ostamme juotavaa ja vegaanista suklaata (uhmaamme lääkärin jäätelöohjetta). Puhumme kaikesta kivasta, on kivaa, on todella kivaa, täällä on kivoja variksiakin. Melkein ehdimme jo unohtaa…

On palattava todellisuuteen, vaikka se tuntuukin siltä, että sankollinen jääkylmää vettä kaadettaisiin niskaasi. On ajettava kuulemaan tulokset.

Odotuspenkillä (tai no -sohvalla) hermostuttaa, mutta olen valmis. Hengitän syvään. Olen valmis. Vaikka lopetustuomioonkin sitten. Joudummekin odottamaan pitkän tovin.

Vihdoin ovi avautuu, ja vastassa on veikeä mieslääkäri kyselemässä heti, maittoiko jäätelö. Mikään ei siis voi olla kovin pahasti pielessä?? Mies kertoo, että verinäytteet ja röntgen on otettu. Verinäytteiden kohdalla kaikki oli kunnossa, mutta röntgenissä paljastui kaikeksi yllätykseksi murtunut reisiluu. Siis, auts. Onneksi ei mitään pahempaa, mutta auts. Eläinlääkäri näyttää röntgenkuvaa, ja toden totta – luu on aivan poikki. Susua on täytynyt sattua mielettömästi. Tällä hetkellä mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Tai siis, leikkausta voisi kuulemma yrittää, mutta riskinä on se, että luu voisi mennä kokonaan säpäleiksi, emmekä sellaista halua. Jalan voisi myös amputoida, mutta kana tarvitsee kahta jalkaa. Kipsi taasen ei auttaisi reidessä. Siispä… ainoaksi vaihtoehdoksi jää odottaa. Täytyy odottaa noin kuukausi – murtuma alkaa todennäköisesti parantua itsekseen -, ja jos ei sinä aikana ala helpottaa, voi eläinlääkäriin tulla teettämään myöhemmin leikkauksen. Jalka todennäköisesti kuitenkin luutuu ajan kanssa, mutta vähän väärään asentoon, ja Susu jää loppuelämäkseen ontuvaksi kanaksi. Jokseenkin surullista, eikö?

Ajamme kotiin ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta helpottuneina, toisaalta huolestuneina Sususta. Okei, Susu pärjäisi. Häntä voisi auttaa nostelemalla, ja ehkä hän jossain vaiheessa rupeaisi kävelemäänkin vähän itse. On tämä silti vähän surullista. Ja turhauttavaa, kun asialle ei oikein voi taaskaan tehdä mitään. Ainoa, mitä voi tehdä, on varmistaa, ettei Susu pääse itse lentelemään minnekään ja satuttamaan jalkaansa pahemmin. Se ei tunnu isolta. Ja Susu on varmaan kovinkin järkyttynyt eläinlääkärikäynnistä, mitähän kaikkea hänelle tehtiinkin siellä…

No, tärkein asia juuri nyt on se, että Susu paranee. Toivotaan sormet ja varpaat ristissä että hän paranee eikä mitään leikkauksia tarvita. Kyllä Susu saa vielä nähdä valoisammat päivät, siitä olen varma.

Illalla Susu on munintapesässä hyvin janoissaan. Veikkaan, ettei hän uskaltanut juoda eläinlääkärissä lainkaan. Hänelle kuitenkin tarjotaan vettä, tässä hänellä on ympärillään auttavia ihmisiä sekä tietenkin ymmärtäväisiä kanakavereita, onneksi.

 

 

(Ehkä huomaatte, että testasin tässä vähän uudenlaista kirjoitustyyliä postaukseen. En oikein itse pidä tästä, mutten jaksanut alkaa uuttakaan postausta kirjoittamaan… Voitte toki itse kertoa kommenteissa mitä mieltä olette.)

(Ihmettelette ehkä julkaisupäivämäärän ja Tänään (7.8.) -alaotsikon välistä ristiriitaa, mutta kirjoitin tuon tekstin siis samana päivänä kuin kävimme eläinlääkärissä – tai no vähän venähti 8.8. yön puolelle, mutta hällä väliä. Tämä postaus on siis julkaistu pari päivää itse kirjoittamisen jälkeen.)