Ensimmäinen ulkoilu

Helouuh! Joo, tiedän, otsikko on vähän tylsä, mutta eikös se kerro kaiken olennaisen? Eilen oli siis ensimmäinen päivä, kun kanat sai päästää virallisesti ulos, ja miksipä emme olisi päästäneet! Postaus kertookin yksityiskohtaisesti kanojen ekasta ulkoilusta, ja kuvia on sitten paaaljon (olen mutten pahoillani että juuri tärkeimmässä niistä näkyy pikkusiskoni jalat, ei nyt löytynyt parempaakaan tuohon kohtaan)!

Ensimmäinen ulkoilu

On kesäkuun ensimmäinen päivä. Kesän ensimmäinen päivä, vaikka ei kyllä siltä tunnu, kun ulkona on parhaimmillaan kymmenen astetta plussaa ja hyvin tuulista. Puisto on jotenkin aution näköinen, lintujakin käy pihalla vain verkkaan roikkuvien tikkaiden päällä kerjäämässä, ja heti pähkinän kädeltä napattuaan hekin katoavat jonnekin kuusen tiheän oksiston uumeniin tuulensuojaan.

Kanat värjöttelevät ulkotarhassaan, seisovat siellä tylsistyneen näköisinä. He ajattelevat, että tämä on ihan normaali päivän normaaleiden päivien loputtomassa jatkumossa. He eivät vielä tiedä, mutta ehkä he ihan pikkuisen aavistavat.

Ainakin, kun kolme ihmistä lähestyy kanalaa määrätietoisin mutta kepein askelin, he kurkottavat päätään tavallistakin kiinnostuneempina. Mitähän nyt, miksi noin monta siivetöntä tuli kerralla katsomaan? Mitä oikein tapahtuu? He aistivat innostuneisuudesta, jännittyneisyydestä ja tukahdutetuista lauseista yhtäkkiä täyttyneen ilmapiirin. Ihmiset katselevat kanoja hetken lempein, toisaalta surumielisin mutta toisaalta tietäväisin ilmein, kunnes yksi heistä kävelee avaamaan kanalan oven ja yksi kaivaa puhelimen esille tallettaakseen seuraavat ikimuistoiset hetket kuvaan.

Silloin kanat tietävät. He tuntevat sen.

Kun portti siis vihdoin avautuu, heillä ei ole epäilystäkään siitä, että ihmiset nappaisivat heidät kiinni, niin kuin lukuisat, lukuisat aiemmat kerrat tänä keväänä on tapahtunut. Nyt he tietävät, että on vihdoin se päivä. He patsastelevat – ja Susu kyyristelee – ihan kaikessa rauhassa oven edustalla, ja ihmiset tuijottavat heitä innosta säkenöivin silmin, räpsivät omia, muka koko hetken taian vangitsevia kuviaan. Ihmiset hytisevät aivan liian ohuissa takeissaan ja kesäkengissään – sää on yllättänyt heidät pahan kerran -, mutta tuskin huomaavat sitä kiihkoltaan. Kaikki on nyt niin latautunutta – minne kanat suuntavaat seuraavaksi?

No onhan se nyt aivan ilmiselvää. Kun kerran kuopimaan pääsyä on koko kevät odotettu, niin miksi sitä ei heti ensimmäisellä ulkoilulla kaivettaisi ihan antaumuksella? Tosin heti ei mennä ojaan. Kanat asettuvat ihmisten kulkuväyläksi tarkoitetun kivipolun sekä harmaan terassin välikköön ja kuopsuttelevat sieltä isot kasat haketta polun päälle. Miesihminen kurtistaa kulmiaan ja meinaa jo ärähtää jotakin, mutta tytöt hyssyttelevät hänet hiljaiseksi. Kanat jatkavat kuopsutteluaan autuaassa tyytyväisyydessään, mutta matoja ei tunnu löytyvän sitten millään – katsos kun koko pihan alueelle hakkeen alle on asetettu jonkin sortin kangas, josta useatkaan mönkiäiset eivät pääse läpi.

Nokkela, mutta usein Sitruksen ja Mintun varjoon jäävä Susu hoksaa sen ensimmäisenä: oja! Mitä ideaa tuhlata voimiaan pihamaan kuopsutteluun, kun ojassa piileksii kuitenkin monin verroin enemmän matoja? Sitrus ja Minttu jäävät nahistelemaan keskenään jostain olemattoman pienikokoisista ötököistä, kun Susu livahtaa salakavalasti pensasaidan raosta ojaan. Ja siellä häntä odottaa auvoinen matoparatiisi! Tosin melko pian Sitruksen ja Mintunkin aivot rupeavat raksuttamaan. Missä Susu? Onko Susu ojassa? Muistatko vielä ojan? Eikös ojassa olekin paljon niitä matosia? Ja niin Susu saa vähän kuokkavieraita paratiisiinsa.

Sitrus varaa ojasta itselleen ihmisten siltaa lähinnä sijaitsevan nurkan. Sää on nyt otollisen kostea, ja kastemadot nousevat pintaan. Sieltähän hän kaivaakin esille toinen toistaan muhkeampia matoja – siis ihan kunnon pitkuloita kastematoja, välillä niin pitkuloita, että heidän nielemisensä tuottaa hänelle jonkinasteisia haasteita. Ja ihmiset pällistelevät silmät selällään, kuin eivät olisi ennen matoa nähneet, vaikka itse syöttävät kanoille harva se päivä jauhomatoja.

Susulla taas ei mato-onni niinkään lykästä. Kaikki madot ovat tainneet kaivautua Sitruksen luokse, hän ajattelee ja tulee kärkkymään toverinsa viereen. Sitrus vain mulkaisee Susua kyllästyneenä, aivan kuin sanoen, että pitihän se arvata, ettei Susu osaa itse edes ruokaansa etsiä. Hän kuitenkin jatkaa kaivantojaan kaikessa rauhassa ja pitää visusti huolen siitä, ettei Susu koskekaan hänen sapuskaansa. Vaan Susu on sinnikäs ja tunkee aivan Sitruksen viereen, kaivaa Sitruksen juuri möyhentämää maata. Siitä on helpompi etsiä matoja, vaikka kyllä Sitrus näyttää ne kaikista pulleimmat salamana nokkaansa nappaavan.

Silti Susu päästää ilon värittämää kotkotusta, jota ihmiset kuuntelevat haltioissaan. Se ei ole mitään tavallista kerjäyskotkotusta, tällaista innokasta, vahvaa, elinvoimaista kotkotusta ei ole aikoihin kuultu – se kielii onnellisuudesta.

Minttu puolestaan jupisee aivan ojan toisella laidalla: voi voi taas noita höppänöitä maatiaisia, eivät osaa edes kunnon matopaikkoja etsiä. Ottaisivat oppia alfakanastaan. Sitten hän kutsuu maatiaiset luokseen, ja he ryntäävät riemulla paikalle. Hetken kaikki kanat ovat yhdessä läjässä ja kilpailevat samoista madoista, Sitrus nokittaa Minttua, Susu Sitrusta, mutta he tekevät sen niin ystävällisesti kuin pienen paikannäyttönokkaisun vain voi. Pakko kyllä sanoa, ettei tästä paikasta löydy läheskään yhtä paljon matoja kuin Sitruksen apajilta, mutta pääasia, että kaikki ovat yhdessä, kolmen parvi, tiiviisti vierekkäin, läheiset. He ovat kaikki niin erilaisia, mutta täydentävät toisiaan, muodostavat ihanimman kanaparven, mitä kuvitella saattaa.

Kunnes jokin taitelijaporukka saapuu puistoon, ihmiset havahtuvat kanojen toljottamisesta ja päättävät siepata heidät kainaloonsa ja kantaa häkkiin. Siihen päättyi se seikkailu, muttei se ollut suinkaan viimeinen. Koko pitkä ja matoisa kesä on vielä edessä.