Sairastelua

Moikkis! <3

Haluatteko kuulla taas kerran kanojemme – oikeammin Mintun – kuulumisia? Okei, mutta varautukaa siihen, etteivät ne tällä kertaa ole ihan siitä parhaasta päästä. Arvaattekin jo varmaan otsikosta, mutta…

Minttu sairastui munanjohtimentulehdukseen tämän viikon keskiviikkona (7.12.). Minttu oli jo kahtena edeltävänä aamuna muninut nahkamunan, mitä hän ei ollut tehnyt sitten toissakesän. Jep, se olikin mielestäni hieman omituista – miksi nyt aivan terve, kalkkia hyvin saava Hy-line yhtäkkiä alkaisi pyöräyttelemään nahkamunia? Syytä emme vielä tuolloin tienneet, mutta muistan, että äidilläni oli otsa huolesta rypyssä. Hän se ehdottikin jo pelkkien nahkamunien perusteella lääkärikäyntiä. Mutta isäni sen kuin tuhahti idealle ja tyrkytti pöytään omia tietenkin aina niin oikeita mielipiteitään – nahkamunathan johtuivat varmastikin vain siitä, että Minttu oli jo vanha kana, joka alkoi lopetella munintaansa. Tai ehkä hän ei ollut sittenkään saanut tarpeeksi kalkkia. Joo, niin sen täytyi olla.

Nooo… Eipä ollut. Isäni selittelyt eivät tällä(kään) kertaa olleet oikein mistään kotoisin, sillä jo keskiviikkoaamuna Mintun huomasi selvästi sairastuneen. Hän vain makasi voipuneen oloisena munintapesässä jaksamatta innostua edes Sitruksen ja Susun kanssa puuhastelusta (ei sillä, että hän maatiaiskanojen puuhista muutenkaan niin usein ottaisi selvää). Lisäksi pehkut olivat kastuneet muna-aineksella (siis sellaisella värittömällä mönjällä, mitä munanjohtimentulehduksessa kana tuottaa munien sijasta) ja Mintun höyhenet olivat pepun ympäriltä aivan kakassa. Voi ressukkaa, kun ei kipeänä jaksanut edes hygieniastaan pitää huolta.

Vaikka Minttu olikin ihan selkeästi kipeä, vaikutti hän silti kohtuullisen hyvävoimaiselta – ainakin siihen verrattuna, mitä hän on aiemmilla kerroilla sairastuessaan ollut. Ei siis mitään akuuttia hätää, onneksi. Eläinlääkäriin kuitenkin otettiin pikimmiten yhteys ja sovittiin aika heti samalle illalle puoli kuudeksi. Minttu joutui siis odottelemaan kanalassa kipeänä sen ajan, kun vanhempani olivat töissä ja minä ja pikkusiskoni koulussa, mutta hyvin hän jaksoi lepäillä. Ei hän sentään missään hengenvaarassa ollut.

Eläinlääkäriin siis lähdettiin heti äitini tultua töistä. Okei, pakko kai olla rehellinen ja myöntää, että se oli ihan vanhempien kahdenkeskinen reissu se. Totta kai olisin itsekin mielelläni tullut, mutta harmikseni minulla sattui juuri olemaan luistelukoulun kenraaliesitys (johon en sitten lopulta edes päässyt, Lini tietää…) ja lehtien jakaminen, että eläinlääkärireissun mahduttaminen samaan päivään olisi vaatinut jo aikamoista sumplimiskykyä. Joka tapauksessa, Mintun aiempien munanjohtimentulehdusten iskiessä olimme käyneet vain kunnaneläinlääkärissä (jota ei kyllä liiemmin ole kehumista…), mutta nyt Mintulle varattiin aika yksityiselle. Eläinlääkärin nimi oli Linnunmäki, oletteko kuulleet? Se on Porvoossa sijaitseva eläinlääkäri, joka on erikoistunut eksoottisiin eläimiin sekä kaikenlaisiin lintuihin papukaijasta kanaan. Sanoisin, että Suomen paras paikka, jos lemmikkilinnulleen haluaa etsiä tasokasta hoitoa. Ja tasokasta se kuulkaas olikin.

Kuulemani mukaan vastaanotto Linnunmäellä oli heti alusta alkaen sydämellinen – jo lääkäriin soitettuaan ja hoitoa kysyttyään äitini oli kuulemma tullut hyvälle mielelle, kun langan toisesta päästä oli kuulunut: ”Voi, me hoidamme kaikkia siivekkäitä fasaaneista kanoihin!” Ja paikan päällä noustiinkin sitten jo epäröimättä seuraavalle tasolle – Minttua kohdeltiin niin kuin lemmikkieläintä konsanaan. Hän ei ollut vain tuotantoeläin, jonka ainoa tehtävä oli munien pyöräytteleminen. Hän oli kana, yksilö. Siitä jos jostain Linnunmäelle pitäisi olla kiitollinen.

No joo, vastaanotto oli lämmin, sen te varmaan jo ymmärsittekin, mutta uskon teidän haluavan kuulla myös eläinlääkärin arvion Mintun sairaudesta ja sen hoidosta. Elikkäs, eläinlääkäri tutki ensin Mintun ammattimaisin ottein ja totesi, että tämä potee munanjohtimentulehdusta. Sitten hän antoi Mintulle jos jonkinlaista ruisketta: vitamiinia, nestettä, antibioottia, kipulääkettä… Minttu oli koko ajan aivan rauhassa, vähän apaattisenakin sairauden takia. Eläinlääkäri kehui Minttua reippaaksi, ja määräsi tälle 7 vuorokauden antibioottikuurin nyt heti ensi alkuun. Tämän ensimmäisen kuurin loputtua meidän täytyy mennä eläinlääkäriin uudestaan, jolloin lääkäri antaa Mintulle toisen pistoksen ja määrää Mintun voinnista riippuen joko pidemmän tai lyhyemmän uuden antibiiootikuurin.

Eläinlääkäri ehdotti myös, että Mintulle voisi laittaa implantin, kemiallisen kastraation, kunhan hän on ensin voittanut munanjohtimentulehduksen. Silloin hänen munantuotantonsa keskeytyisi kokonaan, eikä munanjohtimentulehduksistakaan tarvitsisi enää huolehtia. Emme tietenkään saisi nauttia enää Mintun maukkaista munista, mutta entä sitten? Emme me kanoja herranjumala munien tähden pidä – ja saahan maatiaisiltakin aina silloin tällöin herkullisia omia munia. Emme tosin vielä tiedä, miten implantti laitettaisiin – jos siihen tarvitaan joku isompi leikkaus niin kiitos ei. Sen vertaa emme riskeeraa.

Mutta hei, tiedättekö mikä on hyvä asia? Kun olemme käyneet kunnaneläinlääkärillä (kolmeen otteeseen), Minttua ei ole osattu hoitaa kovin ammattimaisesti ja viimeksi, kun kävimme siellä munanjohtimentulehduksen vuoksi, eläinlääkäri vakuutti, että jos sairaus vielä uusii sitä ei pystytä enää hoitamaan. Ja missäs sitä nyt ollaan? Minttu on kuitenkin saanut antibiootit ja vaikka kuinka hyvää hoitoa. Huomaa kyllä ihan totta eron yksityisen ja kunnaneläinlääkärin välillä. En tiedä, mutta ainakin hieman harvinaisempien lemmikkien kohdalla se on suuri.

No joo, eläinlääkärikäynnin jälkeen Minttu vietti vielä yhden päivän ja yön suihkukopissamme, ettei hän joutuisi ihan heti menemään keskelle parvea rasittamaan itseään maatiaisten komentelulla. Annoimme antibiootit, mikä sujui hyvin (lukuun ottamatta sitä, että Minttu alkoi yskimään ihan tosissaan antibiootin mennessä väärään kurkkuun, ja äitini joutui soittamaan eläinlääkärille että mikäs nyt neuvoksi…). Ihan hyvin kuitenkin, ja saihan Minttu vähän ekstrahemmotteluakin – salaatinlehtiä, jauhomatoja, sen sellaista. Toiseksi yöksi Minttu kuitenkin meni jo parven sekaan nukkumaan. Jännitimme kovasti etenkin Sitruksen reaktiota, mutta se olikin varsin hellä. Pieni, ystävällinen nokkaisu Mintun nokkaan, yhteenkuuluvuuden merkki. Taisi Sitruskin jo kaivata parvensa johtajaa, vaikka välillä tälle vähän isotteleekin.

Nyt Mintun kunto on kohonnut huomattavasti, ja hän pärjää jo parven arjessakin melko normaalisti – hyvä on, aivan normaalisti. Pieni, sitkeä kana. Jatkamme kuitenkin antibioottikuuria loppuun ja käymme uudelleen eläinlääkärin vastaanotolla kuuntelemassa jatko-ohjeita – jos silloin vaikka pääsisinkin mukaan. Saatte mitä luultavimmin kuulla tästä vielä lisää – ainakin jos jotain merkittävää tapahtuu.

Mutta toistaiseksi: näkemisiin!