Erikoisia kanoja

Heippa! Olen täällä blogissa aiemmin esitellyt lähinnä aika tavallisia kanarotuja, ja olette päässeet kaikista tarkiten tutustumaan Hy-line browneihin ja suomalaisiin maatiaiskanoihin. No, nyt valokeilaan astuvatkin kanamaailman erikoisuudet, joista kovin moni tuskin on kuullutkaan. Millaisia uusia tuttavuuksia kanarotujen kirjavasta joukosta löytyykään?

Asil

Asil on ruumiinrakenteeltaan huomattavasti hontelompi kuin muut kanat, ja sen kaula on niin pitkä, että väkisinkin tulee mieleen, onko se jollain keinoin saatu venytettyä pitkulaksi. Tästä huolimatta asil-kana on todella jäntevä, ja rodun yleisin, keskikokoinen muunnos painaa kuin painaakin 2-3 kiloa (pieni muunnos on noin kilon painoinen ja iso 4 kiloa). Tätä ei tule kuvasta ilmi, mutta asilin jalatkin tuntuvat olevan silkkaa lihamassaa. Ja tiedätkö, miksi? Asil on alun perin jalostettu kukkotappeluita varten, ja rotu on samassa käytössä erityisesti Intiassa vielä tänäkin päivänä. Julmaa, eikö? Niin, ja onhan asililla vielä yksi aika poikkeava ominaisuus: se nimittäin pyöräyttelee tuon tuosta vaaleanpunaisia munia.

Padovankana

Eikö tämä kanarotu näytäkin ulkoapäin aika erikoislaatuiselta? Lyhyehköt jalat, hapsottava höyhenpeite, jykevä kaula ja nokka, silmien eteen kaartuva tuuhea töyhtö… Tämä kaikki saa koko padovankanan olemuksen vaikuttamaan hieman höppänältä – vaikka totta kai se on ihan yhtä lailla älykäs kuin muutkin kanarodut. Jo padonvankanan nimi taitaa puhua rodun alkuperän puolesta; se on jalostettu Padovassa, Pohjois-Italiassa. Rodun jalostuksessa ei ole kuitenkaan näytetty keskittyvän hautomaviettiin, minkä vuoksi padovankana ei luonnollisesti ole järin tehokas lisääntyjä. Niiden määrä ei ole tainnut koskaan ollakaan kovin korkea, mutta 2000-luvulle tultaessa se ei ole kuin viettänyt alaspäin. Nykyään padovankanoja on jäljellä enää noin 1200 yksilöä, eli sellaisen bongaaminen taitaa olla hyvin harvinaista herkkua.

Green-legged partridge

Green-legged partridge ei todellakaan ole tunnettu rotu Suomessa – kai sekin jo jotain kertoo, ettei rodulla ole edes suomenkielistä nimeä… Green-legged partridge on oikeastaan puolalainen maatiaiskana – puolalaisille siis ihan yhtä peruskauraa kuin meille suomalaisille oma maatiaiskanamme. Rodun erikoisin piirre on ehkä se, että sen jalat ovat vihreät (vaikka kuvasta ei kyllä jalkoja hirveämmin erota). Muuten se on väritykseltään ruskea ja melko pieni ja no jaa… Se on aika terve rotu ja muniikin ihan hyvän verran. Jos muuten haluat syödä mahdollisimman terveellisiä munia, etsi käsiisi green-legged partridgen munimia. On näes tutkittu, että tämän rodun edustajien munat ovat kaikkiaan terveellisempiä kuin muiden kanarotujen.

Sebright

No tämä kana jos mikä vasta onkin erikoisen näköinen. Hyvällä tavalla, totta kai – jos sebright tallaisi kadulla vastaan, ainakin itse mykistyisin hämmästyksestä, sillä olisihan se nyt aikamoinen näky. Kuten kuvasta näkyy, sebright osaa poseerata varsin ylvään näköisesti, väritys on upea ja jotenkin sebrightin olemuksesta välittyy jopa lintu- tai kyyhkysmäinen vaikutelma. Se saattaa tosin juontua siitä, että rotu on muutenkin hyvin pienikokoinen ja hoikka, painaa vain noin puoli kiloa. Ja arvaapa, mitä? Tämä rotu osaa jopa nousta siivilleen ja lentää useita metrejä vaivatta (kyllä, lintumainen vaikutelma vain vahvistuu entisestään). Kovin moni kanarotu ei tähän kykenisi, eiväthän kanat tunnetusti lennä.

Kadaknath

Ookei, nyt päästäänkin sitten aivan uudelle levelille. Silmiinpistävintä kadaknathissa taitaa olla se, että se on täysin musta. Siis kyllä, kuvastakin näkyy, että sen jalat, höyhenet, heltta, nokka, kaikki on mustanpuhuvaa. Mutta ei siinä vielä kaikki: jopa kadaknathin sisäelimet ja luut ovat mustia, kuvitelkaa! Mustan ketjun kuitenkin katkaisee kadaknathin munat  – vastoin kaikkea logiikkaa ne ovatkin beigejä. Jep, outoa. Kaiken kukkuraksi musta liha näyttää olevan suosiossa, sillä kadaknatheja pidetään – surullista kyllä – oikeastaan vain niiden ilmeisesti maukkaan lihan takia. Voin itsekin myöntää, että oli kyllä pikkuisen masentavaa etsiä tästä rodusta tietoa, kun heti ensimmäisinä Googlen hakutuloksissa komeilivat monituiset reseptit.

Frizzle

Ensimmäinen sana, joka minulle frizzlestä tulee mieleen, on söpö. No mutta, katso nyt sitä: pieni, pörröinen kana, jonka sulat taipuvat poispäin vartalosta. Myös pyrstö ja siivet ovat hapsottavia ja jotenkin repaleisen näköisiä. Ei varmaankaan tule yllätyksenä, että noilla siivillä ei kovin kauas lennetä. Frizzle on täysin lentokyvytön eikä kestä myöskään kuumaa tai kylmää. Rotu on muutenkin vaativa; lentotaidon puutoksen vuoksi sitä saattaa joutua nostelemaan sinne sun tänne ja pitkiä sulkia leikkelemään itse lyhyemmiksi – vai oletko kuullut, että joku trimmaamo ottaisi leikeltäväksi myös kanojen sulkia? Vaikka rotu onkin hieman hankalahko kanaksi, en voi väittää, etteikö voisi olla aivan ihanaa saada kanalaan kotkottamaan oma pikku frizzle.

Orpington

En oikeastaan ihmettelisi, jos sanoisit, että olet pannut jo tässä vaiheessa merkille orpingtonin suurimman erityispiirteen: se on aika pörröinen. Paksun höyhenpeitteen huomattuasi taidat uskoa myös sen, etteivät orpingtonit hevillä hetkahda kylmästä. Juuri kylmänkestävyyden ansiosta orpingtonit voisivatkin sopia kuin naulattu suomalaisiin kanaloihin, mutta valitettavasti orpington-kannasta vain lähes olemattoman pieni kaistale asustelee Suomessa. Eniten orpingtoneja on Englannissa, mistä rotu onkin alkujaan kotoisin. Kotkotteleva, pörröinen orpington on kuin onkin aivan tavallinen näky englantilaisella maatilalla.

Kommentoi vain alas, mikä kanarotu vaikutti mielestäsi erikoisimmalta ja mitä uutta tietoa sait:)