Mitä Susulle kuuluu?

Heii 🐦‍⬛ Nyt kun on kulunut pari viikkoa (okei tasan kolme) eläinlääkärikäynnistä, ajattelin tehdä postauksen, jossa päivittelen Susun kuulumisia. Koska no, ehkä teitä kiinnostaa, miten hän on lähtenyt paranemaan? Alun perin ajattelin pitää paranemispäiväkirjaa (itselleni vaiko tänne, siitä ei hajuakaan), mutta se tyssäsi kahden päivän kohdalla, koska öö unohdin sen… Mutta joo, ei kai tässä muuta, kertokaa vain, onko koulu lähtenyt hyvin käyntiin ja silleen :))

~

Eläinlääkärikäynnin jälkeen Susu nukkui Mintun ja Sitruksen vieressä munintapesässä vielä yhden yön. Ajattelimme kuitenkin, että olisi parasta siirtää Susu yksityiseen häkkiin, koska, no, vahinkoja voisi aina sattua. Susu voisi yrittää taas lentää orrelle ja jäädä jumiin sinne – mitä jos niin tapahtuisi vaikka kesken koulupäivän, eikä kukaan olisi auttamassa, kouluhan alkaisi parin päivän kuluttua? Tai hieman parannuttuuaan hän saattaisi vaikka hypätä munintapesästä pois – ja ruks. Jalka olisi uudestaan poikki. Emme voineet ottaa sitä riskiä, emmehän? Sitä paitsi Susun täytyi saada parantua rauhassa, hän ei saanut rasittaa itseään liiaksi niin kuin todennäköisesti muiden kanojen seurassa kävisi.

Niinpä siirsimme Susun heti eläinlääkärikäynnin jälkeisenä päivänä terassillemme parvekkeen alle omaan häkkiinsä, siihen samaiseen, jossa kanat ovat moneen kertaan viettäneet uuttavuotta sekä sairaspäiviään. Sususta tulisi tosin häkin pitkäaikaisin käyttäjä, muut ovat majailleet siellä korkeintaan muutaman päivän putkeen. Se fakta ei kuulostanut järin mukavalta, pakko myöntää, mutta oli tilanne mikä oli, Susun paraneminen oli laitettava etusijalle.

Siellä häkissä Susu seisoskelikin koko päivän ihan rauhassa, ehkä vielä pikkuisen järkyttyneenä eilisestä eläinlääkärikäynnistä. Illalla hänet asetettiin Sitruksen ja Mintun viereen munintapesään, ettei pikkuisen tarvitsisi nukkua ypöyksin. Aamulla sitten nostimme Susun takaisin omaan häkkiinsä, ja kaikeksi yllätykseksemme Susu alkoi liikkumaan kipeän jalkansa kanssa jo tuona päivänä. Se näytti kylläkin aika vaivalloiselta – Susu ei varannut murtuneelle jalalleen juurikaan painoa, joten terve jalka vain tömähti joka askeleella rajusti maahan. Ääni oli aikamoinen. Mutta kyllä Susu vain oli sinnikäs ja liikkui kuin liikkuikin esteistä huolimatta.

Tavallaan se oli todella huikeaa nähdä. Mutta sitten tavallaan se aiheutti huolta. Ettei Susu vain rasittaisi sitä jalkaansa heti ensi töikseen liikaa. Siksi emme uskaltaneetkaan enää viedä Susua ystäviensä luokse munintapesään illalla – mitä vain voisi sattua aamutuimaan, kun emme olisi vielä vahtimassa. Susun olisi nyt vain opittava nukkumaan yksin. Vaan illalla Susu näytti sen verran avuttomalta seisoessaan siinä häkkinsä reunalla ymmällään, kuin odottaen, että hänet nostettaisiin hetkenä minä hyvänsä suojaisaan parvensa muodostamaan läjään munintapesässä, että oli pakko heltyä. Ehdotin, voisiko Sitruksen siirtää yöksi Susun luokse nukkumaan. Se sopi vanhemmilleni.

Niin nostin kovasti kujertelevan Sitruksen Susun kaveriksi. Olisin toki halunnut nostaa Mintunkin samaan syssyyn, mutta kun hän vastustaa nykyään niin kovin nostamista – hänelle taisi jäädä antibiootin antamisesta jonkinasteiset traumat sylissä oleiluun. Mutta Minttu on onneksi viettänyt ennenkin öitä yksin, ja hän kyllä tottuisi – ainakin paremmin kuin pikkuinen Susu-raukka. Ainakin illalla Minttu oli levittäytynyt munintapesässä niin tilaa vieväksi kuin pystyi, joten ehkä hän saattoi salaa pikkuisen nauttiakin siitä, että sai kerrankin vähän irtaantua ärsyttävistä maatiaisista. Ja Susu ja Sitrus, he vasta hellyyttäviä olivatkin makoillessaan häkin nurkassa aivan kylki kyljessä.

Pikkuhiljaa rutiini alkoi muodostua. Sitrus ja Minttu viettivät päivät yhdessä, Susu ja Sitrus yöt. Eräänä iltana Sitrus jopa seisoskeli hämmentyneen näköisenä ulkotarhassa, eikä ollut mennyt Mintun viereen nukkumaan, kun hänet oli unohdettu nostaa Susun vieraaksi häkkiin. Susu käveleskeli (lue:ontui) häkissään itsekseen, välillä hänelle tarjottiin mustikoita tai jauhomatoja, ja silloin hän tuli sanoinkuvaamattoman iloiseksi. Toki Susu haikaili muiden luo, haikaili kovastikin.

Yhtenä päivänä Susu oli tainnut vain päättää, että nyt riitti. Hän kotkotti ja kotkotti, vaati ja vaati, asettui poikkiteloilleen, niin sanotusti. Ajattelimme, että mikä nyt neuvoksi. Ensin päätimme viedä Sitruksen Susun seuraksi häkkiin. Sitrus kotkotteli siellä hetken aikaa, mutta siitä puolestaan sekosi Minttu. Hän päästi surullista kujerrusta – sitä samaa, jollaista hän päästää vanhainkodin kanoille, kun hänen ja heidän välillään on sekä aita että häkki, kutsun sellaista kujerrusta en pääse sinne -ääneksi. Ei Minttua voinut jättää siihen kaipaamaan. Ainoa vaihtoehto, joka mieleeni pulpahti, oli, että Susun pitäisi pieni hetki koetella voimiaan ulkotarhassa. Jos vahtisimme silmä kovana, ei hänelle ainakaan toivottavasti sattuisi siellä mitään.

Niin Susu ja Sitrus nostettiin ulkotarhaan kumpainenkin Mintun seuraksi. Ja arvatkaapa, mikä oli heti ensimmäinen asia, jota Susu päätti tehdä? Hän otti mutakylvyn! Sukelsi ihan kunnolla hakkeeseen, pöllytteli hiekkaa ympäri häkkiä, kaivoi sitä terveellä jalallaan päälleen, pörhisteli, levitteli siipiään, rapsutti itseään, nautti, ilmiselvästi nautti. Olisi pitänyt arvata, että tätähän Susu oli kaivannut, tietenkin hän oli kaivannut mutakylpyjä, sillä hänen ankeaksi käyneessä häkissään oli vain heinää. Aika mautonta, tiedän. Mutta oli ihanaa katsella, kuinka onnellinen Susu oli päästessään mutakylpyyn ja toisten seuraan, se suorastaan paistoi hänestä. Kylvyn ottamisen jälkeen hän vielä linkkasi kovaa vauhtia ympäri ulkotarhaa, jalka ei näyttänyt juurikaan haittaavan hänen menoaan. Selvästi hän oli jo paljon terveempi ja iloisempi.

Koska Susu oli jo niin hyvinvoiva, päätimme ruveta sisällyttämään toisten kanojen seuraan päivällä pääsemisen hänen arkirutiiniinsa. Kun kanat eivät nyt pääse ojaan lintuinfluenssan vuoksi, olemme rakentaneet heille lisäosan ulkotarhaan. Se ei ole jatkuvasti käytettävissä, ja se on vain heppoinen pikasysteemi, että kanat saisivat edes vähän lisää liikkumatilaa, mutta kotkottajat rakastavat sitä. Päästämme heidät sinne kerran tai pari päivässä, ja he ovat oitis intopinkeinä kuopimassa. Sinne aloimme päästämään myös Susua Sitruksen ja Mintun kanssa – hän ei ollut päässyt tarhaan vielä kertaakaan aiemmin jalkansa tähden. Ja voi kanat Susu olikin innoissaan! Häntä ei haitannut laisinkaan, ettei hän itse pystynyt kuopimaan – paras taktiikka oli vaappua Sitruksen kintereillä ja nokiskella tämän kaivuumaalta huomaamatta jääneitä matoja, Sitrus kun itse ei ole mikään tarkkasilmäisin kana. Näistä kuovintareissuista tuli Susulle jokapäiväisiä, odottamisen väärtejä ilonpirskahduksia.

Tältä ulkotarhan lisäosa näyttää.

Päivällä kuovittiin ja nilkutettiin yhdessä, yöllä nukuttiin yhä samoin systeemein. Yhden illan muistan erityisen tarkasti. Olin ollut pitkään kaverini kanssa ulkona, ja päätimme vielä loppuun tulla hetkeksi meidän pihallemme katsomaan kanoja. Oli melko lämmin, mutta alkoi jo hieman hämärtää. Kanat olivat juuri hiljentymässä yöpuulle. Minttu oli levittäytynyt munintapesään. Susu ja Sitrus taasen olivat asettuneet häkin nurkkaan makaamaan tiiviisti, kylki kylkeä vasten. Se oli tavattoman suloista.

Kaverini lähti, mutta minä jäin valkoiseen riipputuoliin istumaan iltaa. Hain viltin lämmikkeeksi ja vegaanista brownieta naposteltavaksi ja vain katselin kanojen nukkumaanmenopuuhia. Susu asettui aivan häkin nurkkaan ja jämähti siihen täydellisesti. Silmät olivat yhä auki, vaan olemus lopen uupunut. Sitrus puolestaan kiehnäsi koko ajan, hän ei vain osaa olla paikallaan. Välillä silmät jo lurpsuivat, mutta sitten taas avautuivat, ja asento vaihtui.

Sitten Sitrus alkoi työntelemään Susua. Nurkkaan, nurkkaan siitä, vielä nurkemmas! Susu totteli kuuliaisesti ja yritti siirtyä vielä likemmäs nurkkaa – se oli jo valmiiksi vaikeaa, mutta murtunut jalka vaikeutti siirtymistä entisestään. Ja hetken päästä Sitrus työnsi uudestaan. Mutta kun Sitrus työnsi kolmannen kerran, ja Susu oli jo yhtä nurkan kanssa eikä ihan tosi pystynyt enää liikkumaan, tapahtui jotain ennennäkemätöntä. Susu nokkaisi Sitrusta silminnähden ärtyneenä. Lopeta jo, en minä pysty enää siirtymään. Se oli outoa nähdä sillä… Ei Susu yksinkertaisesti ollut kana, joka nokkii toisia. Myönnän, itse olisin nokkaissut vähemmästäkin, mutta että Susu. Ja juuri kun olin samaisena päivänä kummastellut kanojen sopuisuutta ja sitä, kuinka heille ei näytä tiiviistä yhdessäolosta huolimatta juurikaan tulevan riitoja. Oli outoa nähdä ne tapahtumat, mutta se oli hetki, jolloin tajusin, että ehkä aina niin avutonna kököttävä Susu osasikin pitää puoliaan. Ehkä edes joskus. Sitrus nimittäin ymmärsi yskän. Toki hän näytti happamelta, muttei enää työntänyt Susua kertaakaan. Sen sijaan hän oli menettänyt malttinsa pehmusteiden suhteen ja alkoi siirtelemään ympärillään olevia olkia.

Vaikka kanat (lue: Sitrus) olivat pitkään olleet levottomia, itse nukahtaminen tapahtui sekunneissa. Vihdoin molempien silmät lurpsahtivat yhtä aikaa kiinni ja jäivät siihen. Yhtäkkiä kaksi pikkuista kanaa nukkuivat sikeää unta. Ja kaunis auringonlasku hohkasi taivaalla, kirsikanpunaista oli kaikkialla, väri hohkasi taivaalta lumoavana, osui terassiin, taloon, puihin, värjäsi koko maiseman. Ja minä ja kanat sen kaiken keskellä, väsyneinä, jotkut nukkuvina, mutta kaikki kokivat saman taian, voiman. Siinä. Juuri siinä. Kyllä kaikki vielä lutviutuisi.