Kanojen kesäkuu

Helou just sinä, ihanaa, että päätit avata tämän mun blogin 💙 (Toivottavasti alkutervehdys on nyt enemmän eräiden mieleen 🥰)

Istun nyt meidän parvekkeeltamme roikkuvaan valkoiseen riipputuoliin hautautuneena, Sitrus sylissäni. Hän pyyhkii mutaista nokkaansa pehmoiseen siniseen alavartaloni peittävään vilttiin ja yrittää samanaikaisesti nokkia sekä rippileiriltä saamani rukousnauhan helmiä että viltille harvakseltaan laskeutuvia hyttysiä. Ilmassa on aistittavissa pieni viileys, ukkonen kaiketi tuloillaan taikka väistymässä. Puisto rehevänä, kesä kukoistavimmillaan, mutta tyynenä, rauhoittunut laskevaan iltaan. Muistelen mennyttä kuunkiertoa – miten nopeasti se vierähtikään – ja kirjoitan ylös.

Kesäkuu alkoi melko riehakkaissa merkeissä. Kuovintaa, kuovintaa, matoja, matoja, öttiäisiä ja vielä vähän kuovintaa! Kanan elämää parhaimmillaan, sanoisin – vaikka mikä minä olen määrittelemään. Kuitenkin. Kanat ainakin olivat hyvin innoissaan saadessaan jälleen kerran kuopia ojassa kyltymiseen saakka. Maatiaiset olivat myös lisänneet munintatahtiaan, ja no, oli Minttukin jo parisen munaa pyöräyttänyt – vaikkei se hyvää enteillytkään. Mintunhan ei kuulunut munia implantin vaikutuksen alaisena, mutta niin vain Minttu muni nyt, ja se saattoi tarkoittaa vain yhtä ainutta asiaa: implantti ei enää tepsinyt.  Niin Mintun kanssa käytiinkin eläinlääkärissä ja laitettiin uusi implantti, edellinen kun oli vanhentunut puolessa vuodessa – ajatella, että Mintun ensimmäisestä implanttikäynnistä on jo niin pitkä aika!

Uuden implantin laittamisen jälkeen Minttu muuttui. No tietenkin, implanttihan vaikuttaa hormonitoimintaan ja kaikkea. Ensinnäkin Mintun heltta surkastui taas pienen pieneksi vain hennosti punertavaksi sykkyräksi, kun normaalisti se olisi kirkkaanpunainen, pysty ja paljon Sitruksen sekä Susun helttoja  mahtipontisempi – ovathan häntä vieraat luulleet toistamiseen kukoksikin helttansa tähden. Mutta suurin muutos tapahtui Mintun käyttäytymisessä, hänen tahdissaan hoitaa asioita, väsymyksessään. Implantin laittamisen jälkeen Minttu oli hyvin, hyvin väsynyt ja verkas liikkeissään. Hän vain taapersi ojaan, kuopaisi väsähtäneesti muutaman kerran ja sen jälkeen uuvahti ja tuli kärkkymään häkin luokse, oikein vaati sinne pääsyä vaikka yleensä se menee juuri päinvastoin. Nukkui paljon. Otti mutakylpyjä. Jotenkin teki kipeää katsoa.

Ehdin jo ruokkia mielessäni kauhukuvia, joissa Minttu olisi yhtäkkiä sairastunut vakavasti tai muuttunut hyvin ennenaikaisesti ja hyvin nopeassa tahdissa täydelliseksi mummokanaksi, mutta implantista se vain johtui. Onneksi Minttu kuitenkin alkoi toeta jo pian, ja ajattelin, että tämän saman oli ollut pakko tapahtua talvellakin, kun implantti oli laitettu ensimmäistä kertaa – emmekä olleet vain huomanneet, kun kanojen elämänrytmi oli silloin jo valmiiksi melko hitaanpuoleinen.

Eräänä iltana päätimme tehdä testin. Tai, ei kai sitä nyt varsinaiseksi testiksi voi kutsua, mutta halusimme nähdä, kuinka pitkälle illan hämärään kanat olisivat valmiita kuopimaan, jos heitä ei vain nappaisi takaisin häkkiin. Tulokset olivat yllättäviä. Minttu oli hyvinkin väsynyt -kuten arvata saattaa – implantistaan ja kömpi pehkuihin jo yhdeksän korvilla, mutta maatiaiset. Maatiaiset vain jatkoivat ja jatkoivat kuopimistaan. Puoli kymmenen. Kymmenen. Moneen otteeseen he kävivät terassilla kuikuilemassa, että joko on aika. Mutta kun kukaan ei tullut heitä hakemaankaan, he vain lähtivät takaisin jatkaakseen. Puoli yksitoista. Yksitoista. He kävivät hyvin kärkkäiksi, pällistelivät vain terassilla, miksei heitä tulla hakemaan. Lopulta he lehahtivat aivan ovemme edessä tönöttävälle valkoiselle penkille ja tapittivat meitä anelevin silmin. Joko, joko? Ja silloin heidät oli pakko nostaa häkkiinsä lepäämään. Aivan kuten Sitrus ja Susu eivät olleet Mintun sairaana ollessa osanneet asettua yöpuulle keskenään, eivät he nyt osanneet kävellä häkkiinsä ilman apuamme. Tavallaan hellyyttävää. Mutta sitten kuitenkin.

He odottivat noutajaansa.

Kesän alussa myös Sitrus aloitti bravuurinsa. Hän oli alkanut lennellä valkoisten riipputuoliemme (niitä on kaksi) sekä ruskean laatikkomme väliä, useimmiten silloin kun yhdessä riipputuolissa tai joskus kumpaisessakin istui ihminen. Oli kivaa aina vaihdella sekä tuolia että ihmisen syliä. Sitrus harjoitti innovaatiotaan oikein antaumuksella kesäkuun pari ensimmäistä viikkoa, mutta eräänä paahteisena sunnuntaina kävikin vähän köpelömmin. Eikä vain vähän.

Vallan ihana vegaaniystäväni nimeltään Anni oli tullut meille kylään, ja katselimme kanoja, kun Sitrus päätti tottumuksensa mukaan lehahtaa riipputuolin päälle – erotuksena vain, että tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun siihen ei ollut kaivautunut ketään ihmistä istumaan. Mistäpä pieni Sitrus olisi voinut tietää, että riipputuoli lähti keinumaan vinhasti, jos sen päälle yritti lentää silloin, kun ihminen ei istunut siinä. Mistäpä hän olisikaan tiennyt, aina ennenhän se oli kestänyt hänet muitta mutkitta ja ollut vaikka miten vakaa, mutta nyt… Nyt Sitrus tippui, ensimmäistä kertaa elämässään hän tippui riipputuolista. Yritti räpistellä hulluna sen päälle, taisteli, mutta tippui kuitenkin.

Aluksi ajattelin, että Sitruksen itsetuntoon oli vain ruhjoutunut pieni kolhu, miten hän ei muka niin lyhyttä matkaa ollut osannut lentää? Tyynnyttelin häntä rauhoittavasti. Sitten huomasin. Sitrus nosteli toista jalkaansa oudon näköisesti. Oliko siihen sattunut jotain? Mitä oli tapahtunut? Sitten tuli veri. Paksu, pulppuava, kirkas veri. Sitrukselta oli katkennut kokonainen kynsi. Sen täytyi sattua vietävästi. Voisi verrata siihen, että ihmiseltä katkeaa varvas.

Sitrus täytyi erottaa muista kanoista heti, hän ei saanut kuopia haketta häkissä, ettei haavaan olisi mennyt likaa. Verenvuotoa tyrehdytettiin paperilla, perunajauhoilla ja laastarilla. Sitrus asetettiin ensiksi pieneen kantokoppaan, myöhemmin vaihdettiin isompaan häkkiin, jossa kanat ovat viettäneet sisäöitä ainakin uutenavuotena ja Minttu sairasaikoinaan. Eläinlääkäriin soitettiin, ja sieltä annettiin neuvoksi upottaa Sitruksen jalka kaksi kertaa päivässä Betadineen, joka estää tulehtumista. Niin tehtiin ja jalassa pidettiin myös laastaria, ettei haava olisi likaantunut. Onneksi Sitrus toipui nopeasti ja pääsi muutaman päivän kuluttua muiden kanojen seuraan. Kynnestä on kuitenkin jäljellä enää musta tynkä, mutta toistaiseksi on epäselvää, mihin suuntaan tilanne lähtee. Jääkö se tällaisilleen, putoaako kynnentynkä kokonaan pois vai kasvaako tilalle uusi kynsi?

Ehkä huomaatte poloisen katkenneen kynnen…

No joo, parilta viimeiseltä viikolta minulla ei lienekään enää hirveämmin sanottavaa, kun olen ollut rippileirillä ja reissussa, naapurimme ovat taasen hoitaneet kanasia (he olivat muuten kovin hämmästyneitä siitä, kuinka vinhaa vauhtia kanat säntäsivät heti luukun avaamisen jälkeen ojaan 😂). Kaipa kotkoilla on arki ihan sutjakkaasti sujunut, mikseipä kesällä sujuisi? Susu lienee ainoa, joka on suuremmilta vastoinkäymisiltä tänä kesäkuuna säästynyt – enkä kiistä, etteivätkö Minttu ja Sitruskin olisi omistaan suoriutuneet urheasti ja porskuttaneet jäntevillä koivillaan sisukkaasti etiäpäin. Mintun alkukesän apaattisuudesta ei ole jäljellä enää jälkeäkään, hän on itse asiassa keksinyt ihan uuden tavan liikkua. Hän saattaa nykyisin aloittaa täysin tyhjästä kiivaan juoksupyrähdyksen, sitä melkein säikähtää kuinka nopeasti hän sen tekee. Hän vaikuttaa olevan oikein hyvillään uudesta keksinnöstään – se on minunkin silmääni aika hauskan näköistä – ja on jopa innostanut Susunkin juoksupyrähtelyyn mukaan. Eikä Sitrus ole sitä vastoin loukkaantumisestaan huolimatta hankkinut itselleen minkään asteista riipputuolifobiaa – tai siis juurihan kerroin, kuinka hän äsken köllötteli päälläni, kun istuin riipputuolissa? Sitkeä pieni potpottaja.

Nyt Sitrus ei kuitenkaan enää istu sylissäni, hän on käynyt jo yöpuulle. Pitkään hän katseli kanalasta käsin osin kiivasta, osin rauhallista kirjoitteluani, silmänsä meinasivat tosin painua jo kiinni. Sitten hän tepasteli sisälle ja kävi yöpuulle muiden seuraksi. Nyt on suhteellisen hiljaista, taivas pilvetönnä, harmaat ukkosta enteilevät muhkurapilvet hiipuneet horisonttiin. Etäätä kuuluu koripallon pomputusta, variksen raakuntaa. Aurinko painunut mailleen. Seitinohut hämäränhuntu. Kesäyö. Raitis yöilma kulkee keuhkojeni lävitse. Hengitän. Yritän käsittää, kuinka nopeasti kesäkuu on virrannut ohi, enää parisen päivää jäljellä. Toisina hetkinä hektinen, toisina mitä rentouttavin, vapauttavin kuukausi. Ehkäpä heinäkuusta on tulossa yhtä ihana?