Kohta, ihan kohta

Heippis <3

Arvatkaapa, mitä tapahtuu kohta, oikeastaan ihan kohta. Kyllä. Kanat pääsevät ulos!! Enää 11 yötä, ja sitten. Sitten. Kesän ensimmäinen ulkoilu on kanoille aina tärkeä hetki, sanoisinko että koko vuoden kohokohta. Sitä on odotettu innolla monta, monta kuukautta, ja kun se vihdoin koittaa, niin voi sitä riemua, sitä onnen määrää…

Mutta vielä me emme valitettavasti ole siinä kohtaa vuotta, pian kylläkin. Vielä kanat eivät tiedä, milloin he pääsevät ulos, aistivat vain, että se aika vuodesta lähestyy, käyvät kärkkäiksi, hyvin kärkkäiksi. Eikä ihme, kyllä minä itsekin olisin aika raivoissani, jos minua pidettäisiin monta kuukautta pienessä kopissa, olkoonkin, että siihen sisältyy ulkotarha. Nykyään ulkotarha onkin jatkuvasti kanojemme käytössä, he istuskelevat orrella ja katselevat maailmaa, näyttävät nauttivan lämmöstä, vielä ei ole liian kuuma.

Mutta heti kun ovi käy ja ihminen astuu ulos, alkaa hirveä kaakatus. Sitrus on äänessä etummaisena, Minttu ja Susu säestävät. Lisäksi he nokkivat kaltereita ja yrittävät keinolla millä hyvänsä päästä häkistä läpi – eihän se niin helposti onnistu, kyllä he sen tietävät, mutta aina voi yrittää. Minttu on keksinyt myös uuden taktiikan, jota hän on päättänyt noudattaa jo kuukauden päivät, vaikkei sekään hirveämmin tulosta tuota. Kun ihminen avaa häkin oven, Minde lennähtää sitä vasten, aivan kuin pääsisi tällä tavoin nopeammin ulos. Se näyttää vähän hupsulta, vaikka surullistahan se vain on.

Kanat heti yrittämässä ulos…

Joo, ovat kotkottajat kyllä todella käyneet kärkkäiksi. Ehkä he ovat jo vähän tottuneempia odotukseen kuin aikaisempina vuosina, mutta eivät he aio antaa periksi, ehei, ja hyvä vain niin. Viime päivinä kanat ovatkin käyneet jo sen verran levottomiksi ja meiltä on liiennyt sen verran paljon aikaa, kun on ollut neljän päivän viikonloppu, että olemme yrittäneet lievittää heidän oloaan kaikin mahdollisin keinoin, olivat ne sitten toimivia tai eivät. Pelkät herkut eivät enää ole se pelastava voimavara, kyllähän ne maistuvat joo, tänäkin aamuna pilkoin kanoille vesimelonia, mutta kanat vaativat enemmän. Kanat vaativat ulospääsyä.

Siksipä, oli se sitten juristien mielestä oikein tai ei, olemme käyttäneet heitä ulkona. Emme nyt sentään ole päästäneet heitä ojaan kuopsuttelemaan saatika sitten kosketuksiin luonnonlintujen kanssa, ei, olemme pitäneet heitä vain valvotusti vähän terassilla. Ei kai se nyt niin väärin voi olla, kun ottaa huomioon, miten paljon iloisemmiksi ja virkeämmiksi kanat sen jälkeen muuttuvat? Eilen pidimme heitä terassilla illalla aika pitkäänkin, sen jälkeen kun olimme pystyttäneet teltan (joo, aloitin teltassanukkumiskauden viime yönä, ja oli muuten kivaa!). Kokeilimme heidän kanssaan pitkästä aikaa erilaisia temppuja, kuten kädellelentoa ja esteitä. Otimme tietysti kanat yksi kerrallaan temppuilemaan, sillä muuten olisi käynyt kalpaten ja sekunneissa kanat olisivat livistäneet ojaan. Yksitellen heitä oli edes jotenkin mahdollista pitää aisoissa; kyllä he kovasti kuikuilivat ojaa kohti, mutta jauhomatojen avulla kiinnostus kuitenkin pysyi tempuissa. Ja voi pojat, kun heillä olikin hauskaa siinä lennellessä ja esteitä hyppiessä!

Ensimmäinen onnekas oli Susu, ja hän lensi kädelle epäröimättä, vaikka se oli sitten miten korkealla. Lisäksi hän oppi tekemään kädellelennon pelkästä merkistä, ilman että hänelle edes vilautti jauhomatoja. Esteet menivät Susulla vieläkin sillä tekniikalla, että jalalla astutaan päälle, mutta Sitrus, Sitrus katsoi kanalasta tarkasti, kuinka Susu pyrähteli vaivatta kädelle, ja sitten kun hänen vuoronsa koitti… Sitrus lehahti yhtä keveästi käsivarrelleni, vaikka ennen hän ei ollut ollenkaan hoksannut jutun jujua, tämä oli ihka ensimmäinen kerta! Esteidenkin kanssa huomasi selvää edistystä: ei Sitrus niitä sentään hyppinyt niin kuin Minttu, mutta ainakin käveli aika rivakasti yli. Ei se Sitruskaan mikään tyhmä kana ole, ei todellakaan. Ja no, viimeisenä tuli Minttu, meidän pieni tempputaitajamme. Hän se hyppi vaikka kuinka korkeiden esteiden yli vaikka kuinka kovalla vauhdilla ja tuli luokse ja lensi kädelle monta monta kertaa ja nautti. Eipä kai se parven alfakana voi tälläkään saralla hävitä maatiaisille.

Esteet kukin omalla tyylillään. (Tärähtäneisyydestä huomaa Mintun hurjan vauhdin.)

Perjantaiaamupäivästä käytin Susua ja Sitrusta myös kävelyllä (sori Minttu, sinä vain… okei, sovitaan, ettei aika riittänyt, piti kumminkin suunnitella yliopiston oppituntia). No kuitenkin, kävelyllä käyttäminen ei tässä tapauksessa tarkoita, että olisin laskenut kanat jonnekin yksikseen tai kolmistaankaan kävelemään. Ei, kävelin verkkaan korttelin (joka on meidän tapauksessamme aika rauhaisa, vain jotain puistoa, puiden ympäröimä sorapolku ja vanhainkoti) ympäri kana sylissä, pidin huolen ettei hän lähtisi lentoon ja syötin samalla voikukanlehdellä. Ne ovat muuten kanojen pelastus ja uusi hullutuksen kohde, voikukanlehdet nimittäin. Siinä hiljakseltaan käveleksiessäni vuoroin Susun, vuoroin Sitruksen kanssa (anteeksi taas Minttu, anteeksi) kertoilin itsekeksimiäni kanasatuja, ja he kuuntelivat tarkoin (tekö ette puhu lemmikeillenne!??). Sitten joku mummo ja pikkupoika tulivat moikkaamaan, olivat aidosti kiinnostuneita pienestä Sitrus-raakkujasta, ja tuli hyvä mieli. Tosin fiilis laski aika nopeasti, kun jotkut pojat tien varrelta alkoivat huutelemaan nugettijuttuja.

Niin, ja sitten testasimme myös omalla pihallamme kanakeinua, jonka olimme kiinnittäneet kuistilla sijaitsevaan kieppitankoon. Isäni oli nähnyt Instagramista kanoja, joita tällainen oli kovastikin kiehtonut, mutta omat kanamme… He eivät olleet aivan yhtä innostuneita ideasta. Oikeastaan Minttu ei suostunut edes astumaan keinun päälle, Sitrus siinä nyt hetken kiikkui, ennen kuin menetti mielenkiintonsa. No joo, tulipahan ainakin testatuksi… ja uudenlaista mietittävää kanoille??

Tämä virike taisikin sitten olla hieman toivottomampi tapaus, mutta ei sitä aina voi onnistua.

Okei, ehkä jossain kohtaa lukiessa aivosi putosivat kärryiltä tai keskittymisesi herpaantui (soo soo, tämä on mielenkiintoista), mutta taisit saada kuitenkin käsityksen siitä, että kyllä tässä vähän kaikenlaista on kanojen kanssa puuhattu. Emme ole sentään päästäneet heitä virikkeettöminä aivokuolemaan häkkiin – kuka nyt kanalle niin tekisi, köh köh, sehän olisi eläinrääkkäystä. Ja, ehkäpä he vielä jaksavat sen 11 yötä odottaa, vaikka tiukkaa ja tuskaa tekeekin. Kohta, ihan kohta alkaa ulkokausi, ja ensimmäisestä kerrasta tulee takuuvarmasti postausta!