Jouluterveiset kanoilta

Tiedetään, tiedetään, joulu on jo reilusti takanapäin, mutta kukapa ei silti jaksaisi kuunnella selostusta kanojen joulupuuhista? Tiedän nimittäin, että jouluintoilijoita tämänkin blogin lukijoista löytyy, ja no, löytyyhän niitä epäinnostuneitakin… Joka tapauksessa, saatte nyt sitten kärsiä tai nauttia postauksesta (toivon kovasti jälkimmäistä).

Jouluterveiset kanoilta

No niin, no emmehän tietenkään viettäneet jouluaattoa kotona, miksi olisimme? Menimme ihan tuttuun tapaan Pohjanmaalle tapaamaan sukulaisiamme, joten kanat täytyikin sitten jättää hoitoon. Mikä sääli, mutta onneksi olemme löytäneet heille ihanan ja turvallisen hoitopaikan vain noin puolen tunnin ajomatkan päästä. Olen varmaan aiemminkin puhunut siitä? Isäni vei kanat hoitopaikkaan 22. päivä, sillä aikaa kun olin koulussa, eli enpä ehtinyt hyvästejäkään heittää. Koulusta tultuani kanat oli jo viety hoitopaikkaan, kamat olivat kasassa, oltiin valmiita lähtöön. Niin sitä sitten lähdettiinkin matkaan oitis – kröhöm, muutamien viivytysten jälkeen.

Matka oli mukava, se sanottakoon, mutta älkää hätäilkö, ei minun tässä omia lomakuulumisiani ole tarkoitus vuodattaa. Palasimme matkaltamme vasta 28. päivä aivan illasta, joten emme olisi ehtineet hakea kanoja enää saman päivän aikana. Haku jäi siis seuraavan päivän puolelle, toisin sanoen se tapahtui saman päivän, jona tätä postausta kirjoitan ja julkaisen, aamuna. Lähdimme heti aamusta – tai no, varttia vaille yksitoista, mutta kyllä se näin lomalla aika aamua on. Ajelimme rauhassa hoitopaikkaan, ja sitten – sitten näimmekin jo ihanat kanamme.

Olihan heitä ollut ikävä, en ollut kuitenkaan viikkoon nähnyt heidän kuikkivia päitään tai kuullut vaativaa kotkotusta, joten ihmekös tuo. Oli päivän parhaita hetkiä nähdä kanat pitkästä aikaa, mutta vielä parempaa oli huomata, että he olivat oikeasti viihtyneet omassa tilavassa huoneessaan todella hyvin. Eihän siitä ollut epäilystäkään, hoitaja osasi todellakin hommansa ja oli muutenkin vain niin ihana. Hän käsitteli kanoja itsevarmoin ja lempein ottein, hän puheli heille pehmeästi ja rupatteli meillekin niitä näitä, kun olimme lastaamassa kanoja koppiinsa kotiinkuljetusta varten. Yksinkertaisesti rakastan hoitajaa (hyvänä hoitajana, siis) ja koko paikkaa.

Hän puheli kanojen tämänkertaisesta visiitistä; kuinka kaikki oli sujunut mallikkaasti, mutta kanoilla oli kestänyt hieman pidempään tottua vaihtuneeseen ympäristöönsä. Aiemmin he olivat oitis asettuneet taloksi, mutta tällä kertaa tilanne oli vaatinut hieman enemmän kypsyttelyä. Ei kai siinä mitään, jännä havainto kuitenkin. Hoitaja pohti, josko juttu olisi johtunut Mintulle äskettäin laitetusta implantista. Itse sanoisin, että enpä tiedä, saattoihan se johtua vain siitä, etteivät kanat olleet käyneet koko paikassa ainakaan kahdeksaan kuukauteen? Saattoihan sopeutuminen tuntua pitkän tauon jälkeen hieman vaikeammalta.

No, muuten kaikki oli ollut tuttua ja mukavaa. Kanat olivat saaneet aamulla ruoantähteitä ekstraherkuksi, mutta toki heillä oli rehuakin ollut jatkuvasti tarjolla. He olivat nukkuneet koppiensa päällä, vaikka heillä olisi ollut korkealla sijaitseva munintapesäkin tarjolla – jep, kyseenalaista ihan rauhassa. Jouluaattoa oli juhlistettu herkuilla, totta kai. Munia ei ollut tullut yhtä ainutta kappaletta (Mintulla on implantti ja maatiaiset pitävät talvella munintataukoa, joten ihmekös tuo), mutta sulkia senkin edestä.

Kyllä, kasoittain sulkia. Läjäpäin sulkia. Niin paljon sulkia, että ne olisi voinut kasata Mount Everestin korkuiseksi sulkavuoreksi ja sitten kiivetä sen päälle. Okeiokei, nyt saattoi ehkä ihan huomaamatta lipsahtaa liioittelun puolelle, mutta yritän sanoa vain, että yllätyin oikeasti sulkien määrästä. Minttu oli selvästikin aloittanut sulkasatonsa ihan toden teolla, kun olimme olleet poissa. Juuri kun maatiaiset olivat sen lopettaneet, great. Nyt hän kuului samaan kerhoon Susun ja Sitruksen kanssa – kaikki kolme ihan höpsön näköisiä ja harvoja. Mintulla oli selässäänkin lähes sulaton kohta, ja hän tuntui paljon kevyemmältä kolmasosan höyhenistä menetettyään. No, ainakin hoitopaikassa oli lämmin, ei parka ollut sentään paleltunut höyhenten puuttuessa.

Hoitaja oikeasti vähän sääli Minttua. Sulkasadon vuoksi, mutta myös sen takia, että hänelle oli laitettu implantti. Lähtiessämme hän kertoi vielä tarinaa siitä, kuinka jollain hänen tutullaan oli ollut tuotantokana, joka oli muninut ja hautonut, muninut ja hautonut jatkuvasti, ja kana oli ollut todella rasittunut ja huonossa kunnossa sen tähden. Implanttia ei silloin laitettu kanoille, joten kana oli joutunut kokemaan kovia. Sen kertomuksen saattelemina sitten lähdimme kanojen kopat tiukasti sylissämme kotia kohti.

Hoitolassa oli ollut mukavaa, mutta kyllä sitä kotiinkin lähdettiin aivan hyvillä mielin.

Matka sujui yllättävän hyvin. Siis, totta kai kanat olivat huonovointisia, Sitrus erityisesti, mutta mitään sen isompaa ei onneksi tapahtunut. Eivät edes minun ja pikkusiskoni riidat näyttäneet hetkauttavan kanoja. Ajoimme tietysti hiljaa ja rauhassa, pysähdyimmekin kolme kertaa, vaikka matka oli vain reilut puoli tuntia. Ehkä olen joskus maininnutkin, että kanat eivät ole mitään suurimpia autoilun ystäviä.

Kotiin kuitenkin päästiin, se on pääasia. Kanat suorastaan ryntäsivät kanalaansa, josta oli juuri vaihdettu heinät ja menivät myllertämään niitä omaan sekaiseen järjestykseensä. Meitä jäi vain vaivaamaan, ettemme olleet oikein viettäneet joulun aikaa tarpeeksi kanojen kanssa. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta, kun kanat loman aikana näimme. Jospa matkailuun kuluneen ajan vain mitenkään voisi hyvittää… Ehdotin, että pitäisimme kanoille omat jälkikäteisjoulut – niin hekin pääsisivät juhlimaan ja tuntemaan joulun lämpöisen hehkun sydämessään. Idea sai kannatusta – kaikkien paitsi isäni puolelta, mutta häneltä nyt ei tarvittu lupaa moiseen.

Oma koti kullan kallis.

Äitini valmisti uuniriisipuuroa – siitä riittäisi niin kanoille kuin ihmisillekin, uuniriisipuurohan on yksi joulun suurimpia makuelämyksiä, eikö totta? Raivasimme yläkertaan vähän tilaa kanojen visiitille, ja teimme upeat annokset riisipuurosta mustikoiden ja jauhomatojen kera. Voilà, ja kanat olivat valmiita tulemaan sisälle.

Innoissaan he joulun juhlinnasta olivatkin, touhottivat minkä kerkesivät ja söivät puuroa ahnaasti. Tai no, Sitrus oli vähän ronkelimpi, hänelle kelpasivat vain annosta koristavat mustikat ja jauhomadot – ja nekin piti napsia kavereiden lautasilta, ei omaa voinut käyttää, vaan piti hermostuttaa hieman muita. Vaan ei Sitrus tällä kertaa tuntunut niin kovasti Susun ja Mintun hermoille käyvän – he olivat liian keskittyneitä omaan ateriointiinsa. Susu oli varsinainen puurorohmu. Hän tuntui rakastavan sitä, ja pisteli nokkaansa tyytyväisenä niin omansa kuin Sitruksenkin annoksen. Ai että oli hyvää.

Kanat olivat todella hellällä päällä, he nokittelivat toisiaan tuon tuosta nokkiin ja puhdistelivat puuronjämiä. Lauloimme heille jopa joululauluja (joo, siis minäkin), ja he nauttivat silminnähden ihmisten aivan uudenlaisesta äännehdintätavasta. Oli joulumieli saatu tarttumaan kotkottajiinkin.

Namskis, enpä varsinaisesti ihmettele, että kanat tykkäsivät.